Junassa ollessani huomasin odottavani tätä keikkaa. Olin innostuneempi kuin esimerkiksi kesän Tuska-lauantaihin tai Knotfestiin mennessä – muutaman vuoden ajan on tullut kuunneltua enemmän ja enemmän The Curea.
Olen löytänyt yhtyeeltä lukuisia sävelmiä jotka herättävät fiiliksiä joita monet muut yhtyeet eivät ole osanneet välittää. Siksi onkin hienoa nähdä yhtye itse livenä, varsinkin kun todennäköisesti hirveän montaa tilaisuutta ei välttämättä enää ole.
Pasilan asemalla
Saavuin ajoissa Pasilan asemalle josta lähdin kävelemään kohti Helsingin Jäähallia, ja matkalla tulikin heti sennäköinen joukko vastaan, että arvasin heidän menevän samaan kohteeseen kuin itsekin, joten liityin häröpallon hännille.
Kahvio- ja baaritilaan saavuttuani vastassa oli sekalainen ihmisjoukko; monet olivat selkeästi kuunnelleet The Curea 80-luvulta saakka, kun taas iso osa oli vasta aloittelemassa yhtyeen fanittamista. Sen verran keski-ikäiseksi tunsin myös itseni, että otin 10 euron oluen sijaan vain kahvin, jonka jälkeen oli aika mennä tarkastelemaan lämppäriyhtyettä.
Lämmittelybändinä uusi tuttavuus
Lämmittelybändi The Twilight Sad oli itselle uusi tuttavuus. Yhtyettä oli katsomassa noin puolet emobändin yleisömäärästä, mutta vaillinainen väkijoukko otti bändin hyvin vastaan.
Yhtyeen musiikissa oli useita yhtymäkohtia illan pääbändiin, kuten esimerkiksi pitkät introt sekä pitkään jatkuvat monotoniset rytmit. Äänimaailmassa korostuivat synteettiset soundit, vaikkakin toinen kosketinsoittaja otti rokimmissa osuuksissa basson kouraan.
Olin aistivinani jonkinlaisia EBM-vaikutteita, sekä myös varsinkin rauhallisimmissa osuuksissa mieleen tuli islantilainen Sigur Ros. Tähän vaikutti varmastikin laulun kuuluminen hieman huonosti, kuten myös paksu skottilaisaksentti – laulu siis toimi Sigur Rosin tapaan rivi-instrumenttina, ja varsin tyylikkäästi toimikin.
Itselle juuri nämä rauhallisemmat osuudet olivat keikan parasta antia; yhtyeen eteeriset laulut olivat paikoin älyttömän hienoa kuultavaa. Äänekkäämmät rymistelyt taas eivät toimineet samalla tavalla – kenties yhtye vielä etsii vähän soundiaan, kuka ties. Itse voisin mielelläni kuunnella lisää rauhallisten biisien kaltaista settiä. Joka tapauksessa varsin sopiva lämmittelyakti illan pääbändille, ja ymmärrän hyvin miksi yhtye on tehtävään valittu.
The Curen esiintyminen
Olin hyökännyt talon parhaalle paikalle, eli mikseritiskin etuaitaan nojailemaan, ja ajattelin etten halua menettää sitä spottia. Noin puolen tunnin nojailun jälkeen The Cure pääsi aloittamaan yleisön jo villisti kannustaessa. Ensimmäisen biisin aikana olo oli hieman hämmentynyt – yhtyeen nokkamies Robert Smith tuli rauhallisesti kävellen lavalle, pysähtyi pitkäksi aikaa tuijottamaan yleisöä kummaltakin reunalta ja välillä tuijottaen sivulle seisten lavan keskellä. Taustascreenille piirtyi hieno avaruuslentoanimaatio.
Hämmennys kuitenkin katosi toisen biisin lähtiessä soimaan. Pictures of You sai välittömästi itseni ja myös lukuisat muut hymyilemään – bändi kuulostaa loistavalta, ja Smithin ääni on edelleen samanlainen kuin mitä se oli 80-luvulla.
Seuraavaksi tullut Kyoto Song oli yllättävämpi valinta, mutta mikäs siinä, hieno biisi. Tätä seurannut A Night Like This oli itselle keikan kohokohta – miten onkaan saatu kappaleeseen mahdutettua niin hieno säkeistö, kertosäe ja varsinkin kitarasoolo. Kaikki vedettynä hyvällä draivilla ja Smithin tunteikkaalla tulkinnalla.
Samanlainen kaava tuntui jatkuvan läpi koko keikan; välillä mennään rankemmin ja välillä rauhoitellaan curemaisen pitkällä jammailusessiolla. Ohjelmistoon mahtuivat lähes kaikki pakolliset hitit kuten Burn, Fascination Street, The Forest ja Lovesong.
Kuultiin hienosti kyllä myös harvinaisempia livevetoja jotka varmasti olivat edellä mainittujen 80-lukulaisten diggarien mieleen, ainakin vieressäni olevan keski-iältään isääni vastaavan seurueen kannustushuudoista päätellen. Kaikki laulut olivat tehostettu screenin lisäksi mainiolla savu- ja valoefekteillä, vaikkakin toisinaan valojen kanssa olisi voinut ottaa vähän rauhallisemmin – tästä esimerkkinä epileptikkojen suosikkihetki Shake Dog Shake, jossa strobot tykittivät lähes koko biisin läpi taukoamatta.
Kyseinen biisi taisi olla keikan heavyin hetki. Kappaleen aikana tuli mietittyä miten laaja-alaisesta porukasta onkaan kyse.
The Cure
On mainiota, että tuntuu siltä kuin The Cure ei ole ikinä liiemmin välittänyt muotivirtauksista, vaan tehnyt vain nimenomaan musiikkia jossa korostuu tietynlainen ironisen toiveikas melankolisuus, unohtamatta maanisen pirteitä lauluja kuten Friday I’m In Love, ja taas toisaalta sysisynkkiä veisuja kuten Faith-levyllä.
Olen iloinen että annoin The Curelle kunnolla uuden mahdollisuuden muutamia vuosia sitten ja maltoin keskittyä yhtyeen katalogiin ja löytää siellä olleita helmiä – suosituimmat hitit kuten Boys Don’t Cry ja Friday I’m In Love ovat antaneet hieman harhaajohtavan kuvan yhtyeestä itselleni. Toinen haaste on ollut Robert Smithin laulu, johon olen yrittänyt tottua 2000-luvun alusta saakka. Nykyään ymmärtää että lauluja kuten Just One Kiss ei voisi kukaan muu tulkita paremmin.
Keikan loppupuoli
Aina hyväntuulinen ja vaatimattoman oloinen Smith innostui keikan loppua kohden spiikkaamaan enemmän, mm. pahoitteli jälleen ettei ollut harjoitellut suomea, samalla tavalla kuten myös vuoden 2019 Flow-keikalla – mutta lupasi seuraavalla Suomen keikalla korjaavansa asian! Täytynee mennä tarkistamaan pitääkö herra lupauksensa.
Bändi esiintyi rennon tuntuisesti, ja lavalla selkeästi enemmän lämmittelyaktia liikkuen (toisaalta, The Twilight Sadin nokkamies pomppi ja esiintyi koko yhtyeen edestä). Erityisesti basisti Simon Gallup tuntuu tykkäävän työstään – mies näyttää olevan The Curen kappaleita soittaessaan jonkinlaisessa zen-tilassa, ja tarjoaakin niin moneen bändin biisiin elintärkeät biisejä kuljettavat bassolinjat, kuten Lovesongissa ja monessa muissa. Basso olikin syystä miksattu hienosti kuuluviin.
Jouduin lähtemään toisen encoren alussa Lullabyn ollessa viimeinen kuulemani kappale. Jäi siis todistamatta kuultiinko muutamia suosikkibiisejäni kuten Last Dance ja Just One Kiss. Vaikka niiden olisi suoneen tulleen jo varsinaisen setin aikana, oli tämä kaiken kaikkiaan hieno keikka josta fiilis jäi päälle seuraaviin päiviin saakka.
– A. Sorsa
