Odotus on päättynyt: Curen uusi albumi asettuu taatusti bändin tärkeimpien merkkipaalujen jatkumoon. Se on viipyilevä, kaunis, ahdistava, juhlallinen, levollinen, loppua kohti synkkenevä, kuin äänimaailmalla luotu Guerníca – koskapa se on pitkälti sotaa käsittelevä.
Alone alkaa kolme ja puoliminuuttisella introlla kunnes vokaalit aloittavat ja kaikki loksahtaa ja on kuten ennenkin. Ei kaikki. Nimittäin levyn joka kappale alkaa vähintään minuutin pituisella maalailevalla introlla. Pienen oudoksumisen jälkeen tajusin kuinka loistava idea se on. Introt tekevät kappaleet tutuiksi kuuntelijalle ennen kuin ne varsinaisesti alkavat. On aikaa miettiä suhdettaan kappaleeseen.
Koko levyn mitalta on päätetty tehdä uusi ratkaisu: kitaran sijasta kantavina instrumentteina ovat erilaiset sormiot. Koskettimet, piano, jopa urkuharmoni (Warsong). Kuitenkin Smithin kitara kuuluu kaukaisuudessa jo kolmannella raidalla ja jatkaa nousemistaan kunnes uljaassa albumin päättävässä ”Endsong”issa vihdoin sivuuttaa koskettimet. Tämäkään ei ole sattumaa. Sointusoittimet ovat melodisesti täyteläisiä ja tuovat sävellyksiin syvyyttä.
Levyltä uupuu kaikenlainen häiritsevä riffittely, mutta tuotanto on hämmästyttävää. Rumpu/basso/kitarasoundit vaihtuvat kappale kappaleelta, ja All I ever am – raidassa basso jopa kuulostaa jousella soitetulta kontrabassolta.
Sävellykset ovat yksinkertaisia ja melankolisia, tarttuviakin. Koko albumin teho perustuu mietiskelevään, lepäävään, avaraan, depressiiviseen ja kiireettömään ilmapiiriin. Tilaa on kuuntelijan omille ajatuksille ja siksi levyä on kovin nautinnollista kuunnella. Tein sen kuppikuulokkeilla.
Kun Robert Smith laulaa sodasta, se ravistelee ja pakottaa kuuntelemaan. Levy on tasapainoinen kokonaisuus. Lavecatsit ja Fridayiminlovet puuttuvat. Tilalla on järkälemäinen iso kokonaisuus, jonka päällekäyvyys kasvaa loppua kohden kappale kappaleelta.
5/5
-Petri Viitala
