The Record of My Life #10
The Record of My Life –palstan kymmenes esittely.
Pitkään pohdin, mikä olisi Altars of Madness -reflektion jälkeen sangen kevyt ja menevä levy. Jouduin oikein miettimään, että olisiko se Pink Floyd, Deep Purple tai joku vanhanliiton progelevy.
Päädyin sitten vanhanliiton grindcoreen, jossa progeilut on aika s**tanan kaukana. Ei taida myöskään tulla yllätyksenä, että Symphonies of Sickness on myös Earachen julkaisema levy vuodelta 1989.
Carcass julkaisi mainion demonsa, Flesh Ripping Sonic Torment, jo vuonna 1987 ja heti perään loistokkaasti poraavan grindidebyyttinsä, Reek of Putrefaction, vuonna 1988. Silti Symphonies of Sickness on astetta väkevämpää soitantoa ja biisinhallintaa, joka tekeekin levystä yksi parhaimmista grindituotoksista, mitä maan päällä on ikinä julkaistu.
Jotkut ehkä vielä muistaa kuinka siistiä oli merkata liian suuret Reebokin lenkkarit ja farkkurotsit tussilla täyteen bändilogoja. Me emme poikenneet siitä kaavasta.
Muistan kuinka nuokkarilla joka jäbällä oli yksi suosikkibändi tussailtuna farkkurotsin selkään. Itsellä oli selässä Morbid Angelin logo, Festerdayn kitaristilla luki Paradise Lost ja toisella kitaristilla taas Slayer. Jälkikäteen ajateltuna koko rymyeetuporukalla oli jokaisella oma suosikkibändinsä selkään sutaistuna.
Mahtoi olla näky, kun teinit vetivät mopoilla nuokkarin pihaan vetämään röökiä näissä vermeissä. Aivan just oli liian suuret Reebok-lenkkarit, mustat stretch-pillifarkut, pitkä tukka (tietenkin) ja itserustatut logolliset farkkutakit. Esittelikö vanhemmat meitä sunnuntaikirkossa ylpeänä? No ei. Kirkkoon nyt ei menty muutenkaan muuta kuin bensakanisterin ja tulitikkujen voimin.
Koolla nimenomaan on väliä
Se, mikä tekee tästä aikakaudesta erikoislaatuisen, on yhteisöllisyys, sillä punkkarit, metallipäät ja reggaeporukka mahtui aina saman sateenvarjon alle, vaikka kukin oli ihan eri genrestä veistetty.
Keikoillakin ei ollut lainkaan harvinaista, että alkuillasta soitti death metal -poppoo ja heti perään joku reggaeakti ennen jotain punkkibändiä. Onnistuisiko nykypäivänä? Ei. Jokuhan voisi pahoittaa mielensä.
Paikallisen nuokkarin parkkikselle rakennettiin jossain vaiheessa skeittiramppi, jota tuli rakentamaan muutama skedetyyppi pk-seudulta. Ajateltiin, että mitähän Espoon liimanhaistajia nämä tyypit oikein ovat, mutta he osoittautuivatkin olemaan vallan mukavia tyyppejä, jotka kaiken lisäksi kuuntelivat muun muassa Napalm Deathiä ja Carcassia.
Eri genrejen UG-porukka oli aikoinaan muutenkin tiiviisti keskenään tekemisissä, eikä ainoastaan pieni piiri pyörii -asetelman takia, vaan aatteelliset prinsiipit olivat hyvinkin lähellä toisia. Monet olivat vegetaristeja, toiset taas luonnon ja eläintensuojelemisen kannalla. Suurin yhtenäinen intohimo oli kumminkin musiikki – ja keskikalja. Eihän näistä asioista silloin tehty isoa numeroa. Ja vaikka koolla ei ole väliä niin kyllä silloin oli. Reebokit olivat nimittäin aina vähintään 3 numeroa liian suuret.
Skenen eri genrejen yhteenkuulumisella oli paljon vahvoja puolia, sillä inspiraatiota sai toinen toiseltaan ja samalla oppi ymmärtämään toisenlaista musiikkia aivan uudella tavalla. Siitähän koko crossover-ilmiö aikoinaan syntyikin, kun eri muusikot hyppivät bändistä toiseen tuuraamaan ja jeesaamaan frendin bändiä. Carcass ei ollut tästä poikkeava, sillä heidän tyylinsä oli vahvasti punk/crust/hc-maastoon sopivaa grindausta.
Ainiin joo, se Carcassin Symphonies of Sickness -levy….Tämä liverpoolilainen trio on omantakeisella tyylillään yksi niistä suurimmista grindcore-tyylin innoittajista, josta nykypäivän bänditkin saavat olla kiitollisia.
Toki oli olemassa Napalm Death, jossa myös Carcassin kitaristi, Bill Steer, aikoinaan soitti, mutta puhutaan kumminkin kahdesta aivan erilaisesta grindistä. Symphonies of Sickness on teknillisyydeltään ja riffeiltään ankara ja virulentti, joka tartuttaa kuuntelijaan pahaenteisen mädäntymisen olon.
Hienostuneisuus ja ylituotettu soundi on kaukana, juuri niin kuin sen pitääkin olla, vaikka tuottajana onkin Colin Richardson. Kaikki kappaleet ovat yksinkertaisesti täynnä upeita koukkuja; Reek of Putrefactionin aavemaisesta pääriffistä ja räjähtävästä introsta Ruptured In Purulencen esittelevään sairaskohtaukseen. Koko levyn sisältö lyyristen kaikkine lääkärin sanakirjataivutuksineen saa plasman kiehumaan.
” I devour the pediculous corpse Whetting my palate as I exhume The festering stench of rotting flesh Makes me drool as I consume.”
Montaa minuuttia ei kappaleita tarvitse kuunnella, kun keho pääsee mukaan mätänemisprosessiin ja pää sen kuin keinuu mukana. Kuuntelija löytää punaisen langan heti ja tajuaa, että levy tulee aiheuttamaan riippuvuutta loppuelämäksi.
Monissa kohdissa on hienovarainen melodinen sävy, joka todella antaa sävellyksistä syvyyttä ja haiskahtaa täydelliseltä ruumiinkatkulta. Sotkuista ja likaista ruumiinsilpomista, jossa suolet ja veret on revitty ja vuodatettu pihalle mätänevästä ruumiista.
Symphonies of Sicknessin vaikutus minuun oli niin suuri, että rupesin jopa yläasteella ”opiskelemaan” omatoimisesti anatomiaa ja hakemaan tietoa taudeista, ihmiskehosta ja mädäntymisprosesseista. Jos matikkapää olisi lukiossa ollut parempi, niin kirjoittelisin tällä hetkellä aivan toisenlaisia raportteja.
– K.Strömsholm
