Goavääpelin Via Dolorosa ts. vaarallinen kappeli (”Chapel Perilous”) on upea elämänkerrallinen kirja joka kertoo uupumuksesta mutta ennen kaikkea elämän liekin uudelleen löytämisestä.
Ette ehkä tienneet, mutta minäpä tiesin, että Tunnan dj-alter ego psykedeelisen trance-musiikin tapahtumissa on Goavääpeli. Mutta varmaan useampi tuntee hänet Madventures ja Docventures-otsikoiden alta, Riku Rantalan aisaparina ja kollegana. Lukiessani teosta minulle valkeni yhtäkkiä kuinka vaikuttava hahmo Tunna on ollut omassakin elämässäni. Olin herkässä varhaisaikuisuuden vaiheessa kun Madventures-sarja alkoi vaikuttaa suomalaiseen kulttuuriin 2000-luvun alussa. En ollut itse kovasti silloin vielä reissannut, mutta Rikun ja Tunnan sarja sai minut haluamaan mukaan traveler-kulttuuriin. Heidän vallankumouksellinen tyylinsä ja asenteensa vaikutti syvästi identiteettiini ja omaksuin monien aikalaisteni kanssa heidän slangisanojaan arkikäyttöön. Seurasin aktiivisesti kaikkea mitä heistä kirjoitettiin ja mitä he kirjoittivat. Kakkoskauden jälkeen olin hieman pettynyt että lisää Madventuresia ei ollut luvassa, mutta tämä kirja kertoo siihenkin ihan pätevät syyt. Seurasin kavereiden touhuja median maailmassa myöhemminkin Docventuresin muodossa, mutta jossain vaiheessa oma intohimoinen kiinnostukseni laantui ja heidän kirjoistaankin luin vain Mad Spirit-kirjan (tämä kertoo ehkä enemmän minusta). Madventuresta oli jossain vaiheessa tarjolla niin paljon eri muodoissa, että ylisaturaatio aiheutti itselleni ähkyn. Miesten työtahti on ollut varmasti huima, niin kuin kirjassakin kuvataan. Yksi tärkeä kuriositeetti Gimme Ya Wallet-tuotannoissa on mainittava: Monte Rosso -lyhäri. Punavuoren kaduille sijoittuva Godardin tyyliin kuvattu veijarikomedia tuli katseltua lukuisia kertoja nuorena, varsinkin Davon cameo-roolin ja Uusi Fantasian soundtrackin takia. Ja tulihan sitä Madventuresia vielä lisää myöhemmin, niin englanninkielisenä kuin Suomeen keskittyvänä kautena.
Tunnan kirja on rakennettu niin, että hän on antanut intuition kuljettaa aikajanaa elämässään, joten se ei etene kronologisesti eteenpäin kuin ajoittain. Tämä on hieno ratkaisu, koska lukijalle tulee tunne siitä että pääsee syvemmälle kirjoittajan ajatuksiin ja tunteisiin. Tunnan kokemuksia täydennetään tietokirjamaisesti faktoilla aivotutkimuksesta tai kulttuurihistoriasta, mikä tuo perspektiiviä asioihin. Ymmärrän paremmin miksi Tunnan olemus on tuntunut itselle tutulta ja samaistuttavalta. Olemme elämissämme edustaneet samankaltaisia heimoja, niin hiphop-kulttuurin, reivi-kulttuurin ja esoteria/jooga-kiinnostuksen kautta. Traveleria minusta ei koskaan tullut, vaikka jonkun verran maailmaa on tullut nähtyä eri kulmista. Olen kokenut myös burnoutin, joten kipeää samaistumispintaa kirjassa on erittäin paljon. Nyt oli itselle oikea aika lukea tämä, pystyn peilaamaan omaa uupumistani ilman että vajoan sinne uudelleen.
Tunna kirjoittaa kauniisti ja syvällisesti uupumuksesta, erityisherkkyydestä, elämän kerrosten tutkimisesta ja ihmiskohtaamisistaan. Rohkeaa on myös kuvata hänen ja Rikun suhdetta noin rehellisesti ja kipeästi. Ystävyys ja veljeyskin ovat muuttuvaista energiaa. Koskettavia hetkiä on niin paljon, että kyyneliä valuu välillä poskille. Yksi itselle upeimpia kohtia on se kun Tunna keskustelee Perttu Häkkisen kanssa elämästä ja kosmoksesta juuri edellisenä iltana ennen Pertun traagista polkupyöräonnettomuutta. Myös Vesa-Matti Loirin kanssa käyty keskustelu on päräyttävää luettavaa (pun intended). Mahtavaa myös lukea siitä kun Tunna on saanut ensikosketuksensa teknoon Spiral Triben free partyissa Tsekeissä, sekä hänen ja late- Petri Wallin kohtaamisista.
Näin hienosti kirjoitettua tekstiä mielen järkkymisestä en ole ennen lukenut. Tässä avataan todellisuutta ilman sankaritarinoita toipumisista. Paraneminen on prosessi, jossa tulee takapakkeja ja epäonnea, todellinen maailma ei ole hellä kun ihminen on lopussa. Minusta tuntuu että Tunna on nyt paremmassa paikassa henkisesti. Discordiaanien teorioiden mukaan ”chapel perilous” eli vaarallinen kappeli on elämänvaihe, jossa kaikki tuttu ympärillä murenee ja yksilö joutuu epäilemään maailmankatsomustaan. Kun tuosta tilasta saa itsensä pelattua ulos, on valaistuneemmassa tilanteessa kuin aiemmin.
Mikko Ihalainen
