Alunperin 1894 ilmestynyt kirja on nyt viimein käänntetty suomeksi. Tarmokkaana naisasialiikkeen edelläkävijänä ja länsimaisen esoterian uranuurtajana tunnetuksi tullut näyttelijä-ohjaaja Florence Farr (1860–1917) käsittelee romanssitarinan kaapuun kätketyssä kertomuksessaan niin todellisuuden luonnetta, taidetta, naistenoikeuksia kuin modernin yhteiskunnan ongelmia. Muun muassa Oscar Wilden, A. E. Waiten, George Bernard Shawin ja W. B. Yeatsin lähipiiriin kuulunut Farr teki näyttämötaiteen ja musiikin ohella pitkän uran myös Englannin merkittävimmän esoteerisen järjestön Kultaisen aamunkoiton hermeettisen sääntökunnan johtoportaassa.
Parsonsin tarina on itselle tullut tutuksi Kenneth Angerin elokuvien ja mediapersoonan kautta sekä mainion Strange Angel-sarjan kautta (Paramount 2018-2019), joka ikävä kyllä jäi vain kahteen kauteen joten Parsonsin elämän kuvaus jäi siinä melko tyngäksi. Runavikin tietokirja aiheesta valoittaa paljon sarjassakin nähtyjen maagisten rituaalien ja Thelema-kultin taustoja.
Porvoon Kipinästä, Kalmakabinetista ja Huntu-dokkarista tuttu Rikhard Larvanto on koonnut mainion käsikirjan kaikille eurooppalaiseen esoteriaan tutustumaan tahtoville okkultin maailman aloitteleville etsijöille.
Huntu – Kun okkultismi saapui Suomeen (2022) on Ukko Tornin ja Rikhard Larvannon hyvin toteutettu, kattava ja rakkaudella tehty dokumentti suomalaisesta okkultismista ja esoteriasta.
Tämä ei ole kirja. Se on manuaali ei-dualistiseen elämään. Se on sielunmessu tuhoontuomitulle lajille. Tämä on henkilöhahmon ja egon syöjä. Kirja yhdistelee evoluutio-oppia ja kehityspsykologiaa rehellisellä otteella kuvatessaan ihmisminän kuvitelmien mekanismeja.
Hopeasiivet-yhtye oli yksi kiinnostavimmista kiinnityksistä Ilosaarirockin tämänvuotisessa
tarjonnassa, sillä bändi on vielä uransa alkutaipaleella ja Itä-Suomen keikkoja ei taida olla aiemmin ollut.
Tämä on yksipuolinen single ja aluksi vähän hämmentävä, kun musiikki ei oikein ole sitä, mitä tulee yleensä kuunneltua. Mutta parin kerran jälkeen tulee todettua, että tämähän on oikeastaan aika hyvää, eikä välttämättä niin kaukana Jalla Jallasta [tämä on siis jenkki (vai huijataanko meitä?) John Wardin ja Jallojen Jouko Hiltusen projekti], kuin voisi kuvitella. Kyllä niilläkin banjoja biiseissä oli/on ja vaikutteita vähän muustakin kuin rockista.
