Siis olihan CN Suomessa suosittu yhtye, jopa ennen kuin Jimi Sumen täältä Suomesta siihen liittyi. Jotenkin vain tuntuu, että yhtye olisi aikansa vanki, eikä sillä tavalla olisi jäänyt ihmisten mieliin kuin jotkut Duran Duranit ja Human Leaguet, jotka voidaan suurin piirtein samaan musiikilliseen lokeroon laskea. Itse olin kiinnostunut kakarana siksi, että yhtyeessä oli X-ray Spex- ja myöhemmin Eater-jäseniä. Ei se musiikki kyllä sitten ollut lähelläkään kumpaakaan.
Englantilainen okkultisti ja kirjailija Kenneth Grant (1924–2011) tunnetaan parhaiten alun perin Aleister Crowleyn Ordo Templi Orientiksesta erkaantuneen nk. Tyfonisen O.T.O.:n perustajana. Poiketen Crowleyn fallosentrisestä magiasta, Grantin luotsaama ”tyfoninen traditio” nosti jalustalle feminiinisen luomisvoiman ja ammensi theleman ohella opetuksiaan mm. tantrasta, Advaita Vedānta -filosofiasta ja taiteilija-okkultisti Austin Osman Sparen teorioista. Vaikkakin Grantin merkittävin perintö länsimaiselle esoterialle on eittämättä hänen massiivinen yhdeksänosainen kirjasarjansa ”Tyfoniset trilogiat”, hän jätti painavan jäljen myös britannialaiseen okkulttiseen fiktioon ja weird-kirjallisuuteen. Valoa vasten on kirjailijalta ensimmäinen suomeksi käännetty teos.
Tämän kirjan ohessa kuuntelin ja katselin vanhoja Tigersin, Cavanin jne. keikkoja, koska ajattelin, että olisiko aika kullannut muistot. Ei ollut, etenkin nuo kaksi olivat sellaista sontaa, etten muistanutkaan niitä niin kamaliksi. Mutta näköjään silloin täällä läpi meni (muualla oikein ei). Mutta tämä tuli varmaan jo selväksi. Selailin myös joulun aikaan mutsin luona vanhoja Suosikkeja (Soundit muistan jo ulkoa!) ja se oli kyllä sitten jo kivempaa nostalgiaa. Pitää varmaan ottaa lehdet joskus lähempään tarkasteluun, vaikka jutut aika tyhjänpäiväisiä muistaakseni olivatkin.
Josh Brolin, näyttelijä joka tuli tietoisuuteeni 80-luvulla Goonies-elokuvasta ja kiusasi Avengerseja Thanoksena sekä teki kovia rooleja elokuvissa No Country For Old Men, Inherent Vice ja Dune, on nyt vuorostaan kirjoittanut muistelmateoksensa.
Suuri rauhan romaani Suomen tunnetuimmasta aseistakieltäytyjästä.
1920-luvun eloisa ja värikkäitä aatteita tulviva Helsinki vie nuoren ja vallattoman Arndt Pekurisen mukanaan. Pekurinen löytää elämäntehtävänsä rauhanaatteen parista. Pian häntä havittelevat niin rauhanliikkeen kuin Etsivän keskuspoliisinkin miehet.Lopulta Pekurisen on tehtävä valinta periaatteiden ja oman elämänsä välillä.
Historian suunnan muuttajat – orjuuden vastustajista vallankumouksellisiin – huomataan yleensä vasta jälkeenpäin. Heidän polttoaineenaan toimii usein moraalinen kunnianhimo, halu suunnata tarmonsa oikeasti tärkeisiin asioihin. Mitä heiltä voi oppia? Bestseller-kirjailijan vetävästi kirjoitettu ja innostava teos herättelee siirtymään sanoista tekoihin: miten suunnata arvojen mukaiselle työuralle, valjastaa kykynsä parhaaseen käyttöön ja keskittyä tärkeimpiin ongelmiin.
Tämähän on tällainen leppoisan herttainen, lyhyt päiväkirjamainen tarina 80-luvulta, lähinnä Keba-yhtyeen ajalta. Keba oli hyvä bändi ja siitä oli kiva lukea, kun vaikka bändistä kirjoitettiin paljon, ei siitä esim. netistä juurikaan tietoa löydy. Taisi tulla nähtyäkin muutamaan otteeseen. Parasta tässä oli se, että se sai muistelemaan tuota turhaan parjattua 80-lukua, joka ainakin itselle oli elämän parasta aikaa.
Siis olihan CN Suomessa suosittu yhtye, jopa ennen kuin Jimi Sumen täältä Suomesta siihen liittyi. Jotenkin vain tuntuu, että yhtye olisi aikansa vanki, eikä sillä tavalla olisi jäänyt ihmisten mieliin kuin jotkut Duran Duranit ja Human Leaguet, jotka voidaan suurin piirtein samaan musiikilliseen lokeroon laskea. Itse olin kiinnostunut kakarana siksi, että yhtyeessä oli X-ray Spex- ja myöhemmin Eater-jäseniä. Ei se musiikki kyllä sitten ollut lähelläkään kumpaakaan.
