Tapio Kotkavuori oli tiedonjanoinen nuorukainen, joka etsi paikkaansa maailmassa. Etsintä johti hänet epätavalliselle matkalle: mustaa magiaa harjoittavan Setin temppelin jäseneksi. Kotkavuori kohosi temppelin hierarkiassa ja avioitui sen perustajan tyttären kanssa. Kahden ystävänsä kanssa hän uppoutui niin magiaan, pohjoismaiseen mytologiaan, kansanperinteeseen kuin joogaankin. Lopulta temppelin sisäiset jännitteet ja kolmikon omat kasvukriisit pakottivat ystävykset arvioimaan uudelleen sekä henkisen yhteisön merkitystä että omaa identiteettiään. Onko omaan minuuteen keskittyminen sittenkään vastaus elämän suuriin kysymyksiin?
Siis olihan CN Suomessa suosittu yhtye, jopa ennen kuin Jimi Sumen täältä Suomesta siihen liittyi. Jotenkin vain tuntuu, että yhtye olisi aikansa vanki, eikä sillä tavalla olisi jäänyt ihmisten mieliin kuin jotkut Duran Duranit ja Human Leaguet, jotka voidaan suurin piirtein samaan musiikilliseen lokeroon laskea. Itse olin kiinnostunut kakarana siksi, että yhtyeessä oli X-ray Spex- ja myöhemmin Eater-jäseniä. Ei se musiikki kyllä sitten ollut lähelläkään kumpaakaan.
Englantilainen okkultisti ja kirjailija Kenneth Grant (1924–2011) tunnetaan parhaiten alun perin Aleister Crowleyn Ordo Templi Orientiksesta erkaantuneen nk. Tyfonisen O.T.O.:n perustajana. Poiketen Crowleyn fallosentrisestä magiasta, Grantin luotsaama ”tyfoninen traditio” nosti jalustalle feminiinisen luomisvoiman ja ammensi theleman ohella opetuksiaan mm. tantrasta, Advaita Vedānta -filosofiasta ja taiteilija-okkultisti Austin Osman Sparen teorioista. Vaikkakin Grantin merkittävin perintö länsimaiselle esoterialle on eittämättä hänen massiivinen yhdeksänosainen kirjasarjansa ”Tyfoniset trilogiat”, hän jätti painavan jäljen myös britannialaiseen okkulttiseen fiktioon ja weird-kirjallisuuteen. Valoa vasten on kirjailijalta ensimmäinen suomeksi käännetty teos.
Tämän kirjan ohessa kuuntelin ja katselin vanhoja Tigersin, Cavanin jne. keikkoja, koska ajattelin, että olisiko aika kullannut muistot. Ei ollut, etenkin nuo kaksi olivat sellaista sontaa, etten muistanutkaan niitä niin kamaliksi. Mutta näköjään silloin täällä läpi meni (muualla oikein ei). Mutta tämä tuli varmaan jo selväksi. Selailin myös joulun aikaan mutsin luona vanhoja Suosikkeja (Soundit muistan jo ulkoa!) ja se oli kyllä sitten jo kivempaa nostalgiaa. Pitää varmaan ottaa lehdet joskus lähempään tarkasteluun, vaikka jutut aika tyhjänpäiväisiä muistaakseni olivatkin.
Dreaming in Yellow kronikoi laajasti brittiläisen freeparty-kulttuurin kulta-ajoista ja niihin johtaneista ilmöistä yhden skenen pioneeri sound systemin näkökulmasta.
