Juhannuksen saksalaiseen keikkakulttuuriin tutustuminen sai alkaa ilmeisesti yleisesti hevikeikkoihin käytetyssä Zenith-keikkamestassa Münchenin teollisuusalueella. Tuplabasarimättö kuului jo kauas keikkapaikasta, ja näemmä lämppäribändi olikin jo ilmoitettuun tapahtuman aloitusaikaan soittanut jo puolet setistään. Lienee jokin muutos tullut, tai sitten Saksassa kaikki ovat jo säännöllisesti etukäteen hyvissä ajoin nauttimassa (halpaa, wink wink Suomen keikkajärjestäjät & lainsäädäntö) olutta. Sääli myöhästyä, sillä Induction tykitti juuri sellaista saksalais-poweria jota itsekin joskus suuresti fanittanut – mieleen tuli heti yhtyeet kuten Freedom Call, Edguy ja muut ylipirteät power-poppoot vuosituhannen vaihteesta. Inductionin keikka olikin mainiota ruokaa nostalgiaan; virheettömästi saman genren kamaa esittänyt bändi ei juuri uusia ideoita tarjonnut, mutta ehkäpä tässä genressä onkin tärkeämpää perinteiden kunnioittaminen. Europe-cover kolahti myös selkeästi yleisöön ja päästiin täydellisesti kasaritunnelmiin. Zenith myös keikkamestana vaikutti mainiolta tämänkokoisille bändeille, äänentoisto oli mainio ja sivustalla oli tarpeeksi tilaa hengailla, kierrellä baaripisteitä ja merch-kojuja.
Savatagen astuessa lavalle yleisömäärä oli noin tuplaantunut lämppäribändiin verrattuna ja halli oli lähes täynnä. Keikka alkoi Wake Of Magellan -levyn kattauksella mikä oli hieman kummallisen oloista. Neljäntenä Jesus Savesin jälkeen kuultu Taunting Cobras ei myöskään ole oma suosikki, ja olisin mieluummin ottanut settilistasta ylivedetyn Power Of The Nightin. Mutta Zak Stevensin komeasti vetämät biisit toimivat livenä huomattavasti levyä paremmin ja viimeistään Magellan-levyn Another Way -eepoksen kohdalla oli helppoa olla täysillä mukana. Levyn laivateema myöskin näkyi komeasti taustakankaalla ja sai tuntea olevansa myrskyn keskellä höppöisessä 1600-luvun paatissa.
Pian seurannut kasarisuosikki Strange Wings herätti varmasti loputkin yleisöstä, ja yllättäen Stevensin johdolla biisi kuulosti jopa paremmalta kuin alkuperäinen. Tämän jälkeen palattiin, ja jopa hartautettiin tunnelmaa, taas ysäritarjontaan usean biisin ajaksi. Kestohitti Chance toimi takuuvarmasti hienon alkunsa ansiosta ja kuten myös saman levyn Handful of Rain joka oli itselle yksi keikan kohokohtia kaikessa askeettisuudessaan. Aijai, kun olisi tullut vielä Watching You Fall perään. Sen sijaan saatiin kuunnella lisää vetoja Wake Of Magellanilta ja Dead Winter Deadilta joka kävi vähän oman fanituksen kanssa ristiin. Pääjehu Jon Olivan puuttuminen livekokoonpanosta varmaankin on vaikuttanut tähän. No, kaikkea ei voi saada. Yleisö ainakin tuntui nauttivan, ja ilmeisesti saksalaiset tykkäävät suomalaisia enemmän pitää yhteyttä keikan aikana olkaläpsytysten ja kädenpuristusten avulla. Hymyllä onneksi pärjää pitkälle vaikkei Baijerin murre oikein täysin sujukaan.
Onneksi kuitenkin Jon Oliva itse saatiin virtuaalisesti mukaan Believe-hitillä, joka tuntuikin olevan usealle osallistujalle setin kohokohta – permannolle satoi satoja saksalaisia kyyneleitä esityksen aikana. Zakin ja Jonin vuorotellessa ja bändin soittaessa Jonin esinauhotetun pianoesityksen tahdissa moni varmasti sai mitä halusi, erityisesti myöskin onnettomuudessa kuolleen alkuperäiskitaristi Chris Olivan naaman vilahtaessa screenilla. Voi vain toivoa että jatkoa on tulossa uusien nauhoitusten myötä ja mahdollisesti myös Olivan itse livekokoonpanoon mukaan tullessa. Ja ensi kerralla myös Suomeen sitten kiitos!
Believen jälkeen olikin aika siirtyä täyteen fanipalvontaosastoon, ja Gutter Ballet sekä Edge Of Thorns tekivät selvää jälkeä. En ole itse pitänyt encorena kuultuja Sirensia ja ennalta-arvattavaa Hall Of The Mountain Kingia bändin parhaimpina vetoina vaikka ihan hyviä junttauksia ovatkin. Täydellisyyttä olisi ollut vaikkapa The Unholy, Hounds tai Legions ja viimeisenä When The Crowds Are Gone. No, kaikkea ei voi saada, ja yksi suuri bucket list -bändi on nyt tsekattu ellei enää uudestaan lähistöllä nähdä.
