Vuosi sitten keväällä Seven Spires kiersi Eurooppaa Dragonforcen lämppärinä, mutta kiertue ei yltänyt edes Ruotsiin, saati Suomeen. Lähimmät keikat olivat Kööpenhaminassa ja Hampurissa, joista Köpis myi nopeasti loppuun. Oletan, että sinne menivät myös bändien ruotsalaiset fanit. En siis voinut olla tarttumatta tilaisuuteen, kun Seven Spires ilmoitti lähtevänsä Eurooppaan islantilaisen viikinkimetallibändi Skálmöldin lämppärinä ja lähin keikka olisi näin turkulaisen fanin näkökulmasta mukavasti Tukholmassa. Lippukin maksoi vain 320 kruunua, joka oman luottokorttini kurssilla kääntyi lompakkoystävälliseksi 29,24 euroksi.
Edellisestä matkasta Tukholmaan oli ehtinyt kulua jo useita vuosia, kun torstai-iltana nousin Turun satamassa laivaan. Päivällä Viking Line oli tarjonnut jo tekstiviestillä piccolohyttini korottamista parivuoteelliseen hyttiluokkaan 20 eurolla, mutta jätin tarjouksen käyttämättä, kun en ollut saanut reissulle seuralaista. Toki piccolossakin oli kaksi punkkaa, mutta tilaa oli kieltämättä niukalti.
Iltaohjelmana kävin pikaisesti Gracen tax-freessa ostamassa pari vesipulloa ja mukaan tarttui evääksi myös pari suklaalevyä. Ei kerrota ravitsemusterapeuteille. Paluumatkalla hyttiin poikkesin Retro-baarissa vilkaisemassa, miltä tanssiorkesteri Heput näytti. Heillä oli peräti neljä henkeä yleisönään, ja nämäkin istuivat pöydissä. Tapani Kansan R-A-K-A-S jäi nopeasti soimaan taakseni ja siirryin yöpuulle kirjan kera.
Yöunet jäivät katkonaisiksi, vaikka ihan turhaan hermoilin siitä, heräänkö Tukholmassa. Saapumisilmoitus kajahti hyttiin sellaisilla desibeleillä, että olisin havahtunut sikeämmästäkin unesta. Kohta tallustin jo maisemareittiä kohti Scandic Sjöfartshotelletia. Fjällgatanille kiipeäminen palkitsi ja näkymät olivat hienot harmaasta säästä huolimatta.
Varhaisesta saapumisesta johtuen huonetta ei vielä ollut saatavilla, joten ostin aamupalan ja vietin pitkähkön tovin notkuvien aamiaispöytien sekä kirjan äärellä. Aamiaisen jälkeen jätin reppuni matkatavarahuoneeseen ja suuntasin Tukholman harmaille kaduille. Ensimmäiseksi oli pakko käydä tarkistamassa reitti keikkapaikalle. Kartalta katsottuna hotellini ja Kollektivet Livet -klubi sijaitsivat aivan vierekkäin, mutta Slussenin alueen ollessa tällä hetkellä vuosikausien mittaisessa remontissa aivan hotellin edestä satamaan johtavat portaat olivat poissa käytöstä. Löysin kuitenkin reitin, eikä matka kestänyt monta minuuttia.
Muutaman tunnin vietin turistina haahuillen pitkin Tukholmaa. Drottningsgatanin Vete-Katten tarjosi teetä lämmikkeeksi ja yllätin itsenikin, kun jokaisen Tukholman vierailun pakkopullani eli prinsessakakun palanen upposi tuhdista aamiaisesta huolimatta kokonaan. Vähän väliä vilkaisin sähköpostiani odottaen tietoa erikseen ostamani meet & greet -tapahtuman ajankohdasta sekä paikasta. Hotellille päästyäni maksoin vielä hieman ylimääräistä, jotta pääsin huoneeseeni 2,5 tuntia etuajassa. Laskeskelin, että kruunun edullinen kurssi yhdistettynä lisäaikaan omassa rauhassa ja päikkärimahdollisuus olivat sen arvoisia. Sähköpostiin ei kuitenkaan kilahtanut viestiä, joten oloni alkoi olla hivenen hermostunut.
Viimein kuuden maissa Ruotsin aikaa Seven Spiresin osoitteesta saapui sähköposti: basisti-manageri Peter De Reyna tiedusteli, olinko saanut sähköpostia, koska minua ei ollut näkynyt meet & greetissä aiemmin. Voi helvata! Vastasin, etten ollut saanut sähköpostia ja kiitin tarjotusta mahdollisuudesta treffata bändi sitten keikan jälkeen. Kerroin myös, että olin pukeutunut leopardikuvioiseen hupparimekkoon, joten luultavasti erottuisin muusta keikkaväestä. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Saisin tavata nämä nuoret, lahjakkaat muusikot, vaikka Gmailin jumalat eivät olleetkaan olleet suosiollisia.
Varttia vaille seitsemän seisoin jonossa Kollektivet Livetin ulkopuolella. Paikka ei ollut tupaten täynnä, ja porukka jakaantui mukavasti pitkulaiseen tilaan, jonka toisessa päässä oli narikka ja toisessa lava. Narikkaa vastapäätä oli tarjolla vettä ja narikan vieressä oli pääesiintyjä Skálmöldin myyntipiste. Lämppäreiden yhteinen myyntipöytä oli lähempänä lavaa. Siellä odotti järkytys: koska Seven Spiresilla ei ole eurooppalaista y-tunnusta, heidän tuotteidensa maksuvälineenä kävi vain käteinen tai PayPal. Minulla oli ollut muistikuva, ettei Ruotsissa tarvitse käteistä juuri missään, joten en ollut varannut käteistä mukaani. PayPal-tilinikään ei auttanut tilannetta, koska tiesin siellä olevan noin 7 euroa. Myyjänä toiminut kaveri sattui olemaan Suomesta, mutta pahoitteli, ettei hänelläkään varmaan riittäisi kate PayPalissa.
Baarissa ei kelvannut käteinen, joten sieltäkään ei saanut apua akuuttiin käteispulaan. Kysyin koordinaatit lähimmälle pankkiautomaatille ja ajattelin viuhahtaa pikaisesti Slussenilla ilman päällysvaatteita. Aseman ulkopuolella näkyi lauma vartijoita, joten välttääkseni juoksemasta harhaan kysyin yhdeltä lähimmän automaatin sijaintia. Tuolta oikealle ja heti vasemmalle kuului ohje. Jatkoin matkaani ohjeistettuun suuntaan ja päädyin Götgatanille, joka näytti mukavalta paikalta, mutta pankkiautomaatin sinistä hohdetta ei näkynyt missään. Huomasin pari teinityttöä, joilta menin kysymään seuraavaksi. Ihastuttavat neitokaiset olivat oikein avuliaita ja googlasivat parhaansa mukaan apua, mutta selvisi, että kulman talon seinässä ollut pankkiautomaatti oli remontin yhteydessä poistettu. Eihän kukaan Tukholmassa enää käytä käteistä. Korkeintaan vanhukset. Kiitin tyttöjä avusta ja toivotin heille mukavaa illanjatkoa. Siinä kohtaa luovutin ja palasin keikkapaikalle, jossa Atavistia jo oli aloittanut oman osuutensa.
Päästyäni takaisin huomasin Skálmöldin myyntipisteellä tutun hahmon ja menin hänen luokseen lähinnä purnatakseni jollekulle suomalaiselle, että nyt oli homma vähän pissinyt reisille. En saisi bändin vuonna 2017 ilmestynyttä esikoislevyä, jota oli mahdoton saada Suomesta käsin tilattua. Tämä suomalainen kaveri sattui olemaan Mikko, joka oli kiertänyt Seven Spiresin jenkkikiertueella Eluveitien miksaajana. Hän totesi, että pitäähän bändiä auttaa myymään tuotteitaan, ja kun PayPalissa sattui olemaan saldoa, kipaisimme heti ostamaan minulle Solveigin. Maksoin heti takaisin MobilePayllä. Siinä kohtaa ei ollut enää epäilystäkään: tästä tulisi kaikkien aikojen keikkailta.
Atavistian lopetellessa hiivin lähemmäs lavaa ja pääsinkin mukavalle etäisyydelle. Pian Seven Spiresin jäsenet tulivat lavalle tekemään omia säätöjään, myös basisti De Reyna. Hän huomasi minut ja väläytti hymyn tunnistamisen merkiksi. Vaihdos bändien välillä meni yllättävän nopeasti, valot sammuivat ja intro Wanderer’s prayer lähti soimaan. Bändin miesjäsenistö saapui lavalle ja odotetusti ensimmäisenä kappaleena oli edellisen studiolevyn nimikkobiisi Gods of debauchery, jonka alkaessa solisti Adrienne Cowan ilmestyi eteeni.
Keikka sai minut toivomaan, että sen olisi voinut tallentaa omaan muistiin videona. Toisena kappaleena soitettiin Ghost of yesterday, sitten Emerald seas -albumilta Succumb, minkä jälkeen jatkettiin vielä vähän herkemmissä tunnelmissa, kun vuorossa oli Unforgotten name. Tämän kappaleen studioversiossa Adriennen kanssa duetoi Jon Pyres, mutta live-esiintymisessä Peter De Reyna otti lauluvastuuta. Ei mennyt hassummin sekään! Bändi oli lavalla hymyilevänä ja vilpittömän hämmästyneenä siitä, miten yleisö eli ja lauloi mukana. ”You are doing our job” sanoi De Reynakin. Korvatulppia ei tarvinnut niinkään musiikin kuin yleisön metelöimisen vuoksi.
Setin puolivälissä oli aika esittää ensimmäinen single Almosttown kesäkuussa julkaistavalta yhtyeen neljänneltä studioalbumilta A Fortress called home. Uusi kappale on sellaista mahtipontista, melodista korvamatospektaakkelia, että odotukset uuden albumin suhteen ovat valtavan korkealla. Kun vielä Oceans of time oli soitettu ja Adrienne spiikkasi, että enää on kaksi kappaletta jäljellä, yleisö mylväisi pettyneenä. ”Tämä kappale kertoo siitä, kun on lakannut pelkäämästä kuolemaa.” Kyseessä oli illan toinen kappale Emerald seas -studioalbumilta, Fearless. Illan päätti Dare to live, mikä oli mielestäni loistava valinta päätöskappaleeksi. Solveig-albumilta ei näin lyhyeen settiin mahtunut yhtään kappaletta, vaikka etenkin Cabaret of dreams olisi ollut mahtava kuulla livenä.
Viimeisen kappaleen aikana muutama kaveri innostui sen verran tanssahtelemaan omassa pikku pitissään takanani, että päädyin askeleen verran lähemmäs lavaa. Toistaiseksi en ole nähnyt bändin julkaisevan Ruotsin kummaltakaan keikalta lopetuskuvia, mutta jos sellainen joskus bändin somessa näkyisi, minä olisin siinä Tukholman kuvassa luultavasti aika keskellä. Tällä hetkellä bändin postaukset keskittyvät tuleviin neljään Pohjois-Amerikan keikkaan Kamelotin lämppärinä, joten ehkäpä sitä kuvaa ei tulla koskaan näkemään.
Upean keikan jälkeen keräilin itseäni ja jäin odottelemaan bändin tapaamista. Skálmöldin aloiteltua oman show’nsa näin mustaan poolopaitaan vaihtaneen Peter De Reynan narikan lähellä. Basisti tuli iloisesti luokseni ja halasi minua kuin vanhaa ystävää. Koska olin missannut varsinaisen meet & greetin, Peter antoi minulle tuuraajarumpali Dylan Gowanin signeeraamat rumpukapulat sekä bändin promojulisteen, johon oli kullanvärisellä tussilla kirjoitettu päivämäärä sekä kaikkien nimikirjoitukset. Promojulisteessa on tällä hetkellä vain kolme jäsentä, koska uutta vakituista rumpalia elokuussa bändistä lähteneen Chris Dovasin tilalle ei ole löytynyt. Jäimme hetkeksi juttelemaan niitä näitä ja Peter lupaili muidenkin bändin jäsenten tulevan myyntipisteelle. Saisin varmasti nimmarit ja yhteiskuvat.
Ensimmäisenä myyntipisteelle ennätti Adrienne. Hyväntuulinen laulajatar jutteli fanien kanssa ja jakoi nimikirjoituksia. Kun uskaltauduin hänen lähelleen, sain tervehdyksenä lämpimän halauksen. Kitaristi Jack Kosto ei myöskään ujostellut, vaan halasi minua heti, kun menin juttusille. Suomalaisena oli pakko ottaa puheeksi hänen nimensä ja puhuttelinkin häntä Mr. Revengeksi. Suomalaisia sukujuuria herralla ei ole, mutta tämä nimen merkitys suomen kielessä on Jackin mielestä todella siistiä. Kaikkea hölmöä kun tulee suusta päästettyä, sanoin Jackille myös, että hänellä on niin uskomattoman ystävälliset kasvot, että hän näyttää siltä kuin olisi jokaisen paras kaveri. Jack kiitti ja vastasi yrittävänsä olla sellainen. Jos tuo ei sulata sydäntä, ei sitten mikään!
Kaivoin jossain kohtaa käsilaukustani levyjeni kansilehdet nimmaroitaviksi ja otin esiin myös uuden Solveigin avatakseni sen muoveista. Adrienne nappasi sen minulta sanoen, että hän avaa, jotta minun kauniit kynteni eivät kärsi. Hän kysyi, mitä minä syön, kun minulla on tällaiset kynnet. Olisi pitänyt vastata ”riittävästi suklaata”, mutta häkeltyneenä selitin jotain hyvistä geeneistä.
Baaritiskin edustalla päästiin vielä ottamaan yhteiskuvat. Minun puhelimeni kameraa käsitteli joku merirosvohattuun sonnustautunut herrasmies. Lieneekö rommilla osuutta asiaan, mutta yhtään ihan napakymppiosumaa ei valitettavasti tullut. Pääasia kuitenkin, että niistä kuvista tunnistaa ihmiset. Kun tein lähtöä, halasin vielä Adriennea ja Jackia, joka oli sisäistänyt Disney Worldin prinsessojen haliperiaatteen, että ”lapsen” pitää päästää irti ensiksi. Peter oli harmikseni kadonnut jonnekin siinä kohtaa, kun aloin tehdä lähtöä hotellille.
Seven Spires oli livenä juuri niin loistava kuin olin odottanutkin, mutta keikan jälkeen bändin jäsenet onnistuivat viemään sydämeni lopullisesti. He ovat huipputaitavia, äärimmäisen sympaattisia nuoria ihmisiä, joilla on kuitenkin jalat tukevasti maassa. Heistä näki, että heille oli tärkeää myös tavata faneja ja jutella kaikkien kanssa. Toivottavasti tämä yhtye ei jää metallimaailman julkiseksi salaisuudeksi, vaan nousee supertähteyteen ja kiertueiden pääesiintyjäksi. Heillä olisi siihen täydet edellytykset.
-E. Kairinen
