LPRHC Fest järjestettiin toistaiseksi viimeistä kertaa.
Lauantai koitti. Eikä mikä tahansa lauantai, vaan kaunis elokuinen aamu aurinkoisessa Imatran kaupungissa. Päivä, jolloin naapuripitäjän puolella juhlittaisiin legendaarisia LPRHC festejä. ”Viimeinen pitti” – viimeistä kertaa, ainakin toistaiseksi.
Konsepti ei enää olisi ennallaan, sillä tapahtuma piti jo kuopattaman viime vuotisen rytistyksen myötä. Lappeenrannan kaupunki tuli kuitenkin hätiin ja jonkinlaiset hautajaiset saatiin raavittua kokoon. Kaksipäiväisten festien sijaan yksipäiväiset, mutta jotain kuitenkin.
Pääkallopaikka oli muutettu aiemmin sangen hyvin toimineesta Huhtiniemestä kaupungin keskustaan, historiallisen linnoituksen hoodeille. Tällä kertaa luvassa ei tulisi olemaan tyypillistä kaatuilua leirintäalueella ja sinkoilua sinne tänne, kaikki bändit missaten ja lopulta jostain bajamajan takaa krapulassa heräillen. Tällä kertaa keskityttäisiin festien musiikilliseen antiin ja juhlittaisiin sivistyneesti.
Hiukan ennen kuin starttailin koslaa Imatralla, laitteli kaveri viestiä hankkimistaan festarieväistä. Kuvassa komeili parikin pulloa Gambinaa ja muuta maittavaa; mieleen alkoi hiipiä ajatus, tuleeko illasta sittenkään järin sivistynyt.
Pari ekaa orkesteria päätettiin missata yhteisellö päätöksellä. Meitä kiinnosti nähdä Puhelinseksi, ja meitä kiinnosti Lappeenrannan oma kulttipunk-ylpeys Kyre & Duunarit. Myöhemmin illasta olisi sitten luvassa vaikka mitä innostavaa, itselleni kirkkaimpana kruununjalokivenä Kivesveto Go Go, jonka mukaansatempaavilta keikoilta ei ollut koskaan tarvinnut poistua pettyneenä. Ja olisihan siellä vaikka mitä: Wastedia, Huoraa ja Laineen Kasperia.
Koska varsinaista leirintää ei ollut, päätimme perustaa Lappeenrannan sataman parkkialueelle toimiston, jonka virkaa toimitti uskollinen Citroen C1, tuo jättiläinen tila-autojen joukossa. Täällä sitten kävisimme aina sopivin väliajoin tankkaamassa hiukan eväitä. Päivästä näytti tulevan aurinkoinen.
Puhelinseksiä ja karismaattinen Kyre
Festarialueelle ennätimme juuri ennen Puhelinseksin keikan alkua. Kavereilta kuulimme että Kiss Disease ja St. Hood olivat jo ennättäneet veivata varsin pätevät puolituntiset. Puhelinseksi aloitti. Telttalava raikui, soundit tuntuivat toimivilta, poikain ja tyttöin soitto ja laulu vimmaiselta. Porukkaakin oli teltassa varsin mukavasti, eikä jengi vielä tässä vaiheessa päivää ollut lähellekään niin sekaisin kuin ne kuuluisat Kelan paperit. Sydänkohtaus tanssilattialla, se oli se ralli, joka räjäytti pankin. Pari kaahausta vielä ja seuraavaa orkesteria uunista ulos.
Tässä vaiheessa hetkeksi toimistolle, siellä hiukan tahmeaa, kotikutoista salmaria, jokunen pikaolut ja huikka ehkä parikin Gambinaa. Mutta takaisin piti rientää. Kyre & Duunarit ilmestyi lavalle. Ja se olikin sitten oksat pois! Näimme ja kuulimme todella timanttista suorittamista, vankkaa, tiukasti soitettua ja jytäkkää. Biisejä tuli varmasti se rapiat kolmekymmentä ja solisti Kyre suorastaan huokui vähäeleisestä karismaa. Kyressä & Duunareissa ei ollut mitään turhaa. Rehellistä punkkia, ilman sen suurempia kikkailuja, soundchekejä tai muuta joutavaa. ”On vain rapula ja koppa kaljaa” kiljui yleisö mukana, vaikka krapula tuntui tässä vaiheessa kääntyvän humalan puolelle yhdellä jos toisellakin festarikävijällä.
Punkkia tehtaan takuulla
Noh, seuraavaksi oli aikaa kierrellä varsin toimivasti rakennettua festarialuetta, moikkailla kavereita ja kaverin kavereita, työkavereita ja tulevia kavereita. Piipahtaa jälleen toimistolla särkemässä punaviinipullo asvalttiin ja todistamassa sellaistakin näkyä, jossa kaksi keski-ikäistä miestä yritti kontillansa pelastaa sen mitä pelastettavissa oli. Kuin koirat lipoivat herrat tätä kahdeksan euroa maksanutta kyykkynektaria asvaltilta lasinsirpaleista välittämättä. Saatiinpa ainakin festarien ensimmäinen verinen nenänpää. Moista juopottelua ei jatkettu pidempään; sen sijaan palattiin takaisin normaaliin mies ja tölkki -asetelmaan. Missattiin siinä sivussa M.O.R.A. ja missattiin Bolt, jonka vaimoni kertoi olleen kovin hyvä. Olotilamme sopi kuitenkin paremmin seuraavaan kokelaaseen. Tuota pikaa olisi nimittäin luvassa hiukan Wastedia, heti perään Kivesveto Go Gota ja vielä rikaksi rokkaan tunnillinen Huoraakin.
Tehtaan takuulla, siinä termi joka kuvastaa osuvasti mainittujen yhtyeiden vetoja. Wasted on niin rutinoitunut ja monissa liemissä marinoitunut punkkijyrä, että kun paikalla vaivautuu, tietää kyllä mitä saa. Kivarit tapansa mukaan aloitti ja lopetti kunnon hittikimaralla ja Huora soitti ja suoritti melkein paremmin ja taitavammin kuin punkbändiltä olisi suotavaa.
Luvassa oli enää illan päätösnumero. Lappeenrannan oma poika Laineen Kasperi massiivisen Palava kaupunki -orkesterinsa kanssa. Porukkaa oli ihan pirusti ja promilleja oli ihan pirusti. Mutta keikka oli hyvä. Ei sitä tosin aivan kokonaan tullut kuultua eikä nähtyä…
Loppuyhteenveto
Kaikkinensa LPRHC Festit saatiin kuopattua kunnialla. Järjestelyt toimivat, alue toimi, bändikattaus puolusti paikkaansa. Juomingit olivat nykyiseen festarihintatasoon siedettävän edullisia. Ja mikä hienointa, porukka viihtyi. Ehkei ihmismassa tällä kertaa ollut aivan niin hc punkkarien, hakaneulojen ja irokeesien kyllästämä, kuin vanhan kunnon Huhtarin aikoina, mutta väliäkö sillä. HC Festien henkeen on aina kuulunut että kukin saa rauhassa olla oma itsensä, juuri sellaisena kuin on.
Haikeus jäi, eikä auta kuin toivoa että festeille löytyy tulevaisuudessa uusi vetäjä. Muussa tapauksessa Etelä-Karjalan livemusiikkikesään jää ammottava aukko.
Meidän porukka ainakin tykkäsi. Toimisto käytiin lukitsemassa. Hypättiin taksiin. Saatettiin käydä kapakan kautta. Jos jotain, niin ehkä sen kolmivarttisen monologini siian perhokalastuksen haasteista olisin voinut jättää myös mongertamatta. Vaimo ei oikein pitänyt siitä.
