Kirjoittaja on Telluksen äkkiväärää menoa neljäkymmentä-ja-risat vuotta taivastellut aito kasarin lapsi, läpimurtohittiään vielä toistaiseksi pöytälaatikossa vaaliva kotistudiomuusikko, sekä turkulaisissa Ancient Flame ja Nightmare Enemy -kokoonpanoissa vaikuttava heavypelimanni.
Kaukaista historiaa alkavat olla 1990-luvun alkuvuodet, jolloin kansakunta kärvisteli talouslaman kourissa, opetteli ensimmäisten Nokian GSM-puhelinten hienouksia, ja poti vuosi vuodelta syvenevää traumaa saavuttamattomissa olevasta jääkiekon arvoturnauskultamitalista. Tuolloin oma elämäni koki siihen asti suurimman mullistuksensa: koitti aika jättää taakse idyllinen piskuinen kyläkoulu ja siirtyä yläasteelle, moninkertaisesti isompaan opinahjoon.
Eipä aikaakaan, kun musiikin kuuntelusta muodostui keskeisen tärkeä henkireikä koulunkäynnin täyttämään arkeen, ja kehityskulku johti omalla painollaan pian myös kitaransoiton alkeiden ja ensimmäisten bändiviritelmien pariin.
Nuorisomusiikin saralla grunge – Nirvana johtotähtenään – sekä eurodance Aceofbaseineen ja kumppaneineen porskuttivat voimiensa tunnossa. Ehta heavy metal puolestaan oli taantunut syvälle marginaaliin, ainakin mitä tuli ikäluokkani laajojen rivistöjen suosioon. Tästä huolimatta – tai juuri siksi – minusta tietenkin varttui pesunkestävä heviteini.
Raskaan musiikin lavean buffet -pöydän antimiin tutustuessa varhaisimmat suosikit, sanoisiko jopa ”hurahdukset”, olivat kohdallani kronologisessa järjestyksessä:
1) Aerosmith, erityisesti juureva 1970-luvun tuotantonsa 2) Manowar – koska Manowar, sekä 3) kauhutematiikallaan ja teatraalisuudellaan syvän vaikutuksen tehnyt King Diamond/Mercyful Fate. Näin jälkikäteen ajateltuna kyse oli eittämättä hieman epätavanomaisesta pelinavauksesta hevin maailmaan, sillä sellaiset genren itsestäänselvyydet kuin esim. Iron Maiden, Judas Priest, Metallica ja Megadeth saapuivat tutkalleni vasta paljon, paljon myöhemmin.
Saadessani kutsun elämäni levyn valitsemiseen ja esittelemiseen, olisikin ollut helppo ratkaisu poimia CD-hyllystä hyppysiin esimerkiksi ’Abigail’, ’Hail to England’ tai ’Toys in the Attic’, ja kirjoittaa käden käänteessä pätevät perustelut.
Kenties vielä oikeutetummin kunniamaininta olisi voinut osua Stratovariuksen uraauurtaneisiin ’Episode’ tai ’Visions’ -albumeihin, jotka muutamia vuosia myöhemmin toimivat toden teolla inspiraation lähteenä, sekä käytännön oppiaineistona musiikillisen itseilmaisun ja bändisoittamisen keskipitkän oppimäärän pariin.
Mutta lopulta, itsestäänselvänä päätöksenä, nostan tässä yhteydessä esiin kaikkein syvimmälle syöpyneen albumikokemukseni. Sitä varten on kuitenkin sukellettava vielä vuosia kauemmas historian hämärään, ihka ensimmäiseen kosketukseeni populaarimusiikin maailmaan.
Elämäni levy
Ajankohta oli mitä ilmeisimmin talvi 1984/85, ja kotiimme oli sisarusteni toimesta hankittu uutukainen räkkistereo – mitä mahtavin laitteisto. Olohuoneen nurkkaa hallinneesta jyhkeästä tornista löytyi osiota jos jonkinlaista; LP-soitin ylimmäisenä, tupladekki siinä keskellä, ja levyjen säilytykseen tarkoitettu lasivitriini alimmaisena. Pari muutakin outoa laatikkoa säätimineen oli mukana, mutta ne eivät jaksaneet juuri kiinnostaa, koska niihin ei voinut laittaa tallenteita sisään – eivät voineet järin tärkeitä siis olla.
Ja ensimmäiset muistiini piirtyneet sävelet jotka tuon monoliitin kovaäänisistä kantautuivat olivat kertakuulemalta huomion vangitsevaa, kirkkaana soivaa ja tiivistunnelmaista musiikkia. Tehokkaasti takovien konerumpukomppien päällä risteilevistä syntetisaattorikuvioista ja arpeggioista muotoutuvia toinen toistaan kiehtovampia sävelteoksia.
Pääosan esittäjänä oli vieläpä karismaattisen voimakkaan ja ilmeikkään äänen omannut laulaja, vienon germaanisella aksentillaan. Tunnelmaa osaltaan tehosti myös albumin visuaalinen ilme, jota hallitsi levykannessa aasialaisen miehen tyylitellyn uurteinen ja salaperäinen kasvokuva. Vinyylilevyn suojapussiin kirjattu tietopaketti puolestaan kertoi kyseessä olevan kolmihenkisen kokoonpanon: Marian Gold – voices, Bernhard Lloyd – rhythms, Frank Mertens – melodies. Olin kohdannut saksalaisen Alphavillen debyyttialbumin ’Forever Young’.
Innostukseni stereolaitteistoa ja erityisesti tätä LP-levyä kohtaan oli hetken aikaa vankkumattoman suurta, mutta muistini mukaan myös laantui kohtalaisen nopeasti; viisivuotiaan maailmankuvassa musiikinkuuntelun tilalle kun kiilasi kaikkea tähdellisempää tekemistä, kuten Ritari Ässä -leikit.
Eipä minusta tuon kokemuksen saattelemana päätynyt varttumaan yleisemmin synth-popin tai konemusiikin ystävää, Alphaville nimenä painui enemmän tai vähemmän unholaan pitkäksi aikaa, ja omakohtainen soittoharrastuskin heräili vasta vuosien kuluttua. Mutta myöhemmissä elämänvaiheissa olen ymmärtänyt, että juuri tuossa ensimmäisessä ja ennalta arvaamattomassa altistumisessa ajatusmaailmaani todennäköisesti piirtyi sellaisia muistijälkiä, jotka sittemmin olivat paitsi ratkaisevalla tavalla muovaamassa musiikillisia mieltymyksiäni, myös herättämässä innostusta oman lauluharrastuksen pariin.
Ja kuten muutama muukin kaikkein tärkeimmäksi kasvanut albumi, ’Forever Young’ toimii minulle tänä päivänä eräänlaisena aikakoneena. Aina kun palaan sen pariin, tulvii mieleeni elävästi muistoja ja tuokiokuvia levyn ensikuuntelun ajoilta, ja kahdeksankymmentäluvulta ylipäätään. Mutta entä itse pääasia, eli albumin musiikillinen anti?
Ikuisesti nuori
A victory of Love
Levyn avausraita on valikoitu uskaliaasti, mutta täydellisen onnistuneesti. ’A victory of love’ on viipyilevä kappale, joka hiipii hitaasti ihon alle, kiinnittää koukkunsa A-osan pumppaavalla syntetisaattoribassolla ja Marian Goldin liki goottisävyisellä baritonilaululla, kunnes rytminvaihdos sekä upeasti voimistuva ja sävelasteikolla nouseva laulumelodia nostavat biisin huipennukseensa.
Pop/rock musiikissa harvakseltaan kuultu theremin -soolo sulautuu saumattomasti tunnelmaan.
Summer in Berlin
Toisena tarjoiltava ’Summer in Berlin’ on astetta ilmavampi ja leijailevampi sävellys, jossa kontrastia näennäisen kepeään sovitukseen nähden luo vuoden 1953 Itä-Saksan kansannousun aikaan ajoittuva sanoitus.
Kappaleelle on näin onnistuttu loihtimaan hyvin ainutlaatuinen, yhtäältä nostalgisen seesteinen, mutta samalla hienovaraisen painostava tunnelma.
Sanoituksesta johtuen ’Summer in Berlin’ tiettävästi myös ajautui DDR:n puolella, ennen muurin murtumista, sensuurin hampaisiin – omanlaisensa saavutus valtavirtamusiikin pelikentällä sekin.
Big in Japan
Kolmantena vuoron saa levyn monumentaalinen hitti #1, jonka kaihoisat melodiat jokainen 1980-luvun pop-musiikkiin auttavastikaan perehtynyt kuulija tunnistaa.
’Big in Japan’ julkaistiin singlenä jo alkuvuodesta 1984, albumin luomistyön ollessa vasta alkuvaiheissaan. Biisin ampaistessa odottamattoman suureen suosioon nousivat itse albuminkin onnistumispaineet kertaheitolla.
Hämäävästi nimetty, sanoitukseltaan todellisuudessa Berliiniin ja 1970-luvun lopun huumepiireihin sijoittuva kappale on sävellyksenä täydellisyyttä hipova ja ajaton teos, ensisävelistä viimeiseen gongin kumahdukseensa asti.
To Germany with Love
Seuraavalla raidalla Alphaville siirtää vaihteen funk-asentoon, ja tuloksena on levyn rytmikkäämpään osastoon lukeutuva ’To Germany with Love’. Ronskilla otteella soitettu bassoriffi ja mielikuvituksellinen kerrostettu laulusovitus punovat kappaleesta kekseliään ja mielenkiintoisen kokonaisuuden.
Teatraalinen välisoitto ja outro Mozart -kaneetteineen alkavat kurkotella kenties hieman jo teennäisyyden puolellekin, mutta toisaalta tämäntapainen leikittelevyys kielii aina artistin vahvasta itsetunnosta, tuoden etäisesti mieleen muuankin Queen -nimisen yhtyeen.
Fallen Angel
Älppärin A-puolen päättävä ’Fallen angel’ jatkaa rytmikkäällä linjalla, joskin rakenteeltaan ja sovitukseltaan selvästi suoraviivaisempana kappaleena.
Big in Japan -singlen mukanaan tuoman äkkimenestyksen inspiroiman sävellyksen parasta antia ovat koko albumin kenties tarttuvin kertosäkeistömelodia, jossa Marian Goldin vaikuttava ääniala pääsee toden teolla oikeuksiinsa, sekä ehtaa kasaria riemastuttavasti henkivät syntetisaattorileadit.
Forever Young
Levyn monumentaalinen hitti #2 koki muodonmuutoksen alun perin perin nopeammalla tempolla ja tanssibiitillä soitetusta kappaleesta hitaampaan ja mahtipontiseen sovitukseensa vasta äänitysstudiossa.
Tämän oivalluksen tuloksena syntyi puhdasta pop-musiikin historiaa ja yksi kaikkien aikojen vaikuttavimmista balladeista.
Vaikka hetkittäin tasapainoileekin ylitsevuotavan melodramaattisuuden rajamailla, ’Forever young’ kuitenkin kallistuu vilpittömyydellään ja napakymppiin osuvilla melodiakuluillaan koko kahdeksankymmentäluvun ikimuistoisimpien klassikkojen joukkoon.
Sounds Like a Melody
Esiin nostamisen ansaitsee vielä levyn kahdeksas raita: albumin äänitysvaiheessa, levy-yhtiön toiveesta nopeasti kirjoitettuna ”mittatilaussinglenä” syntynyt ’Sounds Like a Melody’.
Trion pistämättömän melodiatajun kiteyttävä sävellys lukeutuu heittämällä levyn terävimpään kärkeen, ja on hieman vaikea ymmärtää miksi se jäi pitkäksi aikaa bändin itsensä hylkimäksi.
Kertosäkeen äärimmäisen haastava, falsetissa piipahtava laulumelodia on aina kuulostanut teknisesti liki yli-inhimilliseltä suoritukselta, eikä sen toteutus tiettävästi ihan luomu-konsteilla studiossa ollut tapahtunutkaan…
In the Mood / 9. Lies / 10. The Jet Set
Vaikka levyn loppupuolen biisikolmikko ei sisällä epäonnistuneita tai edes kovin pahoiksi notkahduksiksi tuomittavia kappaleita, jää sen kohtaloksi kuitenkin erottua muiden joukosta astetta haaleampana materiaalina.
Vaikka eritoten kertosäkeistöt näissäkin kappaleissa toimivat moitteettomasti ja saavat aikaan hyväksyvää pään nyökyttelyä, pitävät sävellykset sisällään kuitenkin hieman kitsaammin melodiallista dramatiikkaa ja hohtoa, painottuen paremminkin diskotanssilattialle räätälöityyn rytmisyyteen.
Kokonaisuutena kuunnellessa ’Forever Young’ puolustaa yhä tänäkin päivänä ongelmitta paikkaansa yhtenä kaikkein melodisimpana ja tunnelmallisimpana pop-albumina. Omasta mielestäni se on saundiensakin osalta kestänyt ajan hammasta huomattavasti paremmin kuin moni muu aikakautensa tuotos.
Kaikkien meidän kotistudionikkareiden on hyvä huomioida, että levyn tekemisen aikaan esim. MIDI-teknologia oli vielä aivan lapsenkengissään. Koska loppupuolelle edetessään albumi kuitenkin siis hienoisesti menettää parhaita musiikillisia tehojaan ja eeppisintä teräänsä, saakoon se – nostalgiaseikat unohtaen – kriitikon näkökulmasta arvosanakseen tässä yhteydessä 9/10.
Ja sen jälkeen…
’Forever Young’ sekä levyn singlejulkaisut saavuttivat etenkin manner-Euroopassa laajaa menestystä ja listojen ykkössijoja, mutta eivät onnistuneet lyömään mainittavalla tavalla läpi Yhdysvalloissa tai Britanniassa, eikä Alphavillen noste siten kantanut aivan maailmanlaajuiseksi menestystarinaksi. On yleisesti arveltu että levy näki päivänvalon pari vuotta liian myöhään, syntetisaattoripopin suurimman suosion ollessa jo hienoisessa taantumisvaiheessa.
Marian Goldin toimesta Alphaville on pysytellyt aktiivisena ja esiintyvänä kokoonpanona näihin päiviin saakka, vaikkakin alkuperäisjäsenistöstä Frank Mertens jätti yhtyeen jo pian debyyttilevyn jälkeen, ja Benhard Lloydkin 2000-luvun alkuvuosina.
Valitettava fakta kuitenkin on, että yhtyeen musiikillinen substanssi ei debyytin jälkeen milloinkaan enää ollut entisellään, eikä se seuranneille levyilleen onnistunut luomaan klassikkokastiin lukeutuvaa kappalemateriaalia. Edes netin ehtymätön tietotulva ei anna kovin tarkkaa tietoa siitä, kuinka merkittävä oli lyhyen aikaa yhtyeessä vaikuttaneen Frank Mertensin sävellyksellinen panos juuri ’Forever Youngilla’, mutta loogisesti ajateltuna voisi helposti päätyä olettamaan, että aivan vähäpätöinen se ei ollut.
Yhtä kaikki, vaikka Alphavillea ei ole perusteltua parjata tähdenlennoksi tai yhden levyn ihmeeksi, niin kiistatta ’Forever Young’ on yhtyeen diskografiassa tyystin oma lukunsa, ja eräänlainen ”once-in-a-lifetime” onnistuminen. Se on hohtonsa vakuuttavalla tavalla läpi vuosikymmenten säilyttänyt albumi, joka kykenee uniikilla tavallaan kiteyttämään koko 1980-luvun elävästi noin kolmen vartin kestoonsa. Tästä syystä se on minulle – niin vannoutunut heavymies kuin olenkin – ainoa mahdollinen valinta elämäni levyksi.
Loppusanat
Niin, koska raskaamman osaston musiikki sittemmin tuli, näki, ja vei minut peruuttamattomasti mennessään, on rehellisyyden nimissä vielä tunnustettava, että ei Alphaville toki ollut ainokainen vaikutteiden lähde, jonka musiikkia tuolloin aivan tenavaiässä korviini kantautui.
Lähes yhtä kiinnostava tuttavuus oli eräs toinen vuosikerran -84 LP-levy, jonka kansikuvassa istui neljä hieman hurjemman näköistä setää, karumman näköisissä lavasteissa, ja mustaan nahkaan sonnustautuneella keulakuvalla oli Mariania paljon karskimmalta kalskahtava nimi: Blackie.
Tuon levyn tahtiin vasta olikin eri hauskaa jammata ja ”soittaa” kitaran virkaa toimittaneen lattiaharjan avustuksella. Mutta mutta, tämä tarina ehkä jääköön kerrottavaksi kokonaan toiseen kertaan…
-P.Urmas
