Kirjoittaja Jake Luupää on Emotion Zinessä ennestään tuttu haastatteluistaan suomalaiseen showpainiin liittyen FCF Wrestlingin riveissä sekä muusikkona yhtyeistä, kuten 2. Divisioona, Decent Remedy ja Eroottiset Tuliaseet.
Valintaprosessi
Itselleen tärkeästä albumista kirjoittaminen vaikuttaa ainakin ajatustasolla helpolta, kun pääsee vaan vauhtiin itseä kiinnostavasta aiheesta. Muiden kirjoitusten lukeminen on ollut myös helppoa ja mukaansatempaavaa, koska useimmista huomaa heidän kirjoittaneen aiheesta, josta ovat intohimoisia.
Mitä en kuitenkaan odottanut, oli vaikeus valita albumi, josta kirjoittaa. Mikä oikeastaan on elämäni levy? Jos minua tai varsinkaan soitto- ja laulutyyliäni tuntee, saattaa miettiä lähinnä, tuleeko tämä teksti käsittelemään Master of Puppetsia vai Vulgar Display of Poweria. Näitä sekä muita klassikon statusta nauttivia metallilevyjä mietin itsekin, mutta vaikka ovatkin tärkeitä levyjä minulle, tuli mieleen lähinnä yksi, joka on aidosti ollut säännöllisessä soitossa lapsuudestani lähtien tähän päivään asti.
Albumi
Minun elämäni albumi ei oikeastaan ole edes albumi, vaan kokoelmalevy. HIM julkaisi vuonna 2004 kokoelmalevyn And Love Said No, jonka sain saman vuoden jouluna lahjaksi. Olin tuolloin 11-vuotias, ja kiinnostunut ennestään HIM:stä bändinä, edellinen albumi Love Metal minulla olikin jo tuolloin ollut kuuntelussa, mutta ei kuitenkaan kokonaisuutena tehnyt aivan samanlaista vaikutusta.
Tämä kokoelmalevy merkitsee itselleni myös rajapyykkiä ns. ”vanhan” ja ”uuden” HIM:n välillä. Toki seuraavakin levy Dark Light sisälsi hyviä kappaleita, mutta kokonaisuutena jäi vanhemman tuotannon varjoon reilusti. Bändinä HIM tuskin esittelyitä suomenkielisessä tekstissä sen enempää kaipaa.
Miksi sitten kokoelmalevy, vaikka mielestäni HIM:n paras albumi kevyesti on Razorblade Romance? Koska ilman tätä kokoelmaa en välttämättä olisi tullut tutustuneeksi HIM:n 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun tuotantoon.
Tämä oli luonnollisesti se, joka veti minut sisään tuohon bändiin sekä näin myöhemmin monia kokoelmalevyjä kuunnelleena myös erittäin hyvin kasattu kokoelmalevy. HIM:n neljä ensimmäistä albumia on todella hyviä, mutta jokaisella levyllä on mielestäni HIM:lle ominaisia täytebiisejä mukana.
Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö tämän kokoelman ulkopuolelle olisi jäänyt noilta levyiltä myös erittäin kovia biisejä, mutta kokoelmalevyllä pitäisikin nimenomaan olla kaikista tykeimmistä tykeimmät, kaikki ylimääräinen trimmattuna pois. Usein kokoelmalevyjen biisit myös roiskaistaan kasaan radiohiteistä sen kummemmin kokonaisuutta miettimättä, olivat tavallaan aikansa versio artistin etusivusta Spotifyssa. En sitten tiedä onko And Love Said No -kokoelman biisijärjestys harkitusti kasattu juuri niin, kuin se on, vai onko kyseessä sattumaa tai peräti omalla kohdallani kyse vain siitä, että tämä oli se ensimmäinen, jonka kokonaisuuteen olen lapsena jo tottunut.
Kappaleet
Kappalejärjestys ei ollut lainkaan kronologisessa järjestyksessä, vaan järjestys tuntuu olevan valittu mestarillisesti niin, että kontrasti hitaampien ja synkempien teosten sekä vauhdikkaampien rallien välillä pitää 16 kappaleen levyn jatkuvasti mielenkiintoisena. Levy alkaa ainoalla aiemmin julkaisemattomalla kappaleella, joka kantaa kokoelman kanssa samaa nimeä.
And Love Said No -kappale nautti jonkin aikaa myös radiosoittoa tämän julkaisun aikoihin ja siinä missä itselleni monet kappaleet olivat entuudestaan tuntemattomia, oli tämä sitä kokeneemmillekin kuuntelijoille.
Tästä päästiin Join Me -radiohittiin, joka luonnollisesti oli jopa 11-vuotiaalle entuudestaan tuttu. Tällaiset hitit ripoteltuna oikeisiin paikkoihin pitää mielestäni mielenkiintoa yllä uusiin kappaleisiin tutustuessa.
Buried Alive By Love on yksi omia suosikkikappaleitani Love Metal -levyltä ja juurikin reippaammalla temmolla kulkeva, metallisemmallekin kuulijalle sopiva paahto.
Heartache Every Moment oli siihen aikaan minulle tuntematon ja täytyykin myöntää, että ehkä tämän levyn kappaleista se, joka vaati eniten aikaa ja kuuntelukertoja tälle lämmetäkseen. Ehkä juuri hitaamman sisäänajon vuoksi tämä kappale kuuluu nykypäivänä ehdottomasti omiin suosikkeihini HIM:n tuotannosta. Seuraavana vuorossa on cover Johnny Cashin kappaleesta Solitary Man, joka niin ikään oli edelliseltä levyltä sekä kovasta radiosoitosta tuttu. Nykyään suosin ehkä enemmän Cashin versiota, mutta lapsena tämä oli kova juttu.
Right Here In My Arms on varmasti tuttu jokaiselle, joka on koskaan kuullutkaan tästä bändistä, erityisesti noihin aikoihin. 11-vuotias Jake kuuli tämän kuitenkin ensimmäistä kertaa juuri tämän levyn ensimmäisellä kuuntelukerralla, ollen aivan totaalisen myyty.
Tämä oli juuri se kappale, joka veti minut sisään niin bändiin, kuin levyynkin. Vielä tänäkin päivänä volumetasot nousee äänilähteestä, kun tämä biisi pärähtää soimaan. Sadoista kuuntelukerroista huolimatta tänä päivänäkin ihastelen täydellistä tasapainoa reippaamman ja rauhallisemman HIM:n välillä, jotka molemmat ovat tässä parhaimmillaan. Laulustemmat ovat myös aivan huipussaan kertosäkeissä. Tämä on mielestäni HIM:n absoluuttinen huippu.
The Funeral of Hearts ja In Joy and Sorrow olivat jälleen jo siihen aikaan radiosta tuttuja vetoja, molemmat rauhallisempia teoksia rakkaudesta ja sen kipuilusta. Minulle nämä ovat aina hyvä rauhoittumisen hetki juuri tuon levyn huipun jälkeen, samalla luoden tilaa näitä seuraavalle raskaammalle ja kahteen aiempaan kappaleeseen verrattuna vauhdikkaammalle Your Sweet 666 -kappaleelle, joka kuuluu niin ikään yhteen parhaimmistoon omasta mielestäni, eikä ihme, että peräti kaksi HIM:n levyä on aloitettu tällä.
Jälleen on aika rauhallisemmalle synkistelylle Gone With the Sin -kappaleen johdattelemana. Tämänkin muistan olleen ennestään tuttu, mutta vähemmän ehkä itselleni kolahtanut. Ensi kertaa kuulokkeet päässä kuunnellessani muistan ihastelleeni tunnelmaa, jonka kappale luo äänimaailmallaan, erityisesti ennen ensimmäistä kertosäettä syntikat luovat kaukaista äänimaisemaa, jonka yläpuolella Ville Valon matala, goottinen laulaminen tuntuu siltä, kun se kuuluisi omasta takaraivosta.
Matka jatkuu levyn toisella lainabiisillä, eli kyseessä on tietenkin Wicked Game, joka käsittääkseni oli kappale, jolla HIM alun perin breikkasi. Biisi on itselleni ehkä hieman kädenlämpöinen, mutta lunastaa paikkansa kokoelmalevyllä merkittävänä tekijänä bändin menestyksessä. Täytyy myös myöntää, että tutustuin Chris Isaacin alkuperäisversioon vasta tämän kuultuani. The Sacrament oli puolestaan taas ennestään tuttu veto, johon henkilökohtaisesti liittyy miellyttävä muisto Särkänniemen huvipuiston jostakin vauhdikkaammasta laitteesta, jonka kaiuttimista tämä pauhasi vatkaamisen yhteydessä. Ai että, 2000-luku oli hienoa aikaa.
Close to the Flame aukesi minulle ehkä vasta teini-iän angstien myötä, mutta paikallaan juurikin yhtenä jälleen rauhallisempana laskeumana tykittelyn jälkeen, tuoden energiaa alaspäin, valmistellen viimeisien biisien korkeampaa tunnelmaa. Seuraava kappale Poison Girl oli nuorena todella kova ralli, vaikkakin näin 18-vuotta myöhemmin jäänyt kieltämättä vähemmälle soitolle. Kuitenkin tätä kirjoittaessani alkaa kertosäe soimaan päässäni saaden ihon kananlihalle, joten ehkä olisi aika pistää tämä uudelleen soimaan.
Pretending on levyn viimeistä ns. hittikamaa, mukaansatempaavalla kertosäkeellä ja rauhallisemmalla säkeistöllä, toimivaksi todettua HIM-kaavaa. Nappaa hienosti mielestäni kuulijan vielä kerran mukaan musiikkiinsa.
Viimeiseksi biisiksi valikoitu When Love and Death Embrace on jopa HIM:n mittapuulla hidastempoinen, surullinen ja jopa musertava kuvaus rakkauden ja kuoleman kohtaamisesta, joka on vanhemman HIM-tuotannon kantava teema, kuitenkin tässä kouriintuntuvammin, kuin ehkä missään muussa yhtyeen kappaleessa.
En usko, että tämän biisin on enää tarkoituskaan koukuttaa kuulijaa kertosäkeistöön, mutta älyttömän raskas ja surullinen tunnelma sopii juuri nimenomaan päätöskappaleeksi pitkälle levylle, jättäen haikean jälkimaun kuulijan korvaan.
Loppusanat
16 kappaletta yhdelle levylle, vaikkakin kokoelmalle, on todella paljon. Vaikea äkkiseltään keksiä näin pitkää kokonaisuutta, joka pitäisi mielenkiinnon alusta loppuun, mutta jos joku siinä onnistuu, on se tämä. Jos pitäisi kaverille esitellä, millainen bändi HIM oli alkuvuosinaan, olisi tämä se porttihuume, jolla yrittäisin kaverin koukuttaa kuuntelemaan vanhoja levyjä. Toki jos mieltymys on HIM:n uudempaan, popimpaan tuotantoon, ei välttämättä nämä biisit ole juuri se sinun juttu.
Tämän tekstin kirjoittaminen on aiheuttanut itsessäni hyvää pohdintaa HIM:n vaikutuksesta omaan musiikkimakuun sekä soittamiseen ja säveltämiseen. Olen tähän asti mieltänyt, että vaikka bändi on aina itselleni tärkeä ollutkin, on se kuitenkin niin kaukana omasta tyylistäni tehdä tai kuunnella musiikkiani, ettei juurikaan vaikutteita kuulu.
Kuitenkin pohdittuani asiaa on ehkä todettava, että vaikutukset ovat hienovaraisempia juurikin siksi, että ne on hakeneet paikkansa jo nuorella iällä ja näin juurtuneet syvemmälle. Vaikka en soita kitaraa niin kuin Daniel Lioneye tai laula niin kuin Ville Valo (tässä tulee kyllä myös vastaan puutteet laulutaidoissani), niin kyllä bändi on jälkensä jättänyt musiikkimakuuni ja sitä myöden sävellys- ja sovitustyyliini.
Pidän suurista kontrasteista säkeistöjen ja kertosäkeiden välillä, rikkaista ja paksuista lauluharmonioista sekä erityisesti kertosäkeiden runnomisesta todella matalalla ja paksulla, bassovoittoisella soundilla, pidän tunnelmasta, jonka matalat äänet tuovat isoja sointuja soittaessa. Kaikki nämä näkyvät omassa musiikissani sekä voidaan löytää HIM:n tuotannosta. Ehkäpä eri aikakausina kuunnellussa olleiden metallibändien riffit ovat enemmänkin mausteita ja hämäystä, kun taas runko koostuu enemmän näiden nuorena kuunnelluiden bändien vaikutteista.
Jos sinulla on hankaluuksia löytää kuunneltavaa seuraavaksi tunniksi ajomatkalle, töihin tai kotiin, suosittelen lämpimästi kokeilemaan And Love Said No -kokoelmalevyä. Jos HIM on yhtyeenä vieraampi, saatat löytää täältä paljon uusia mielenkiintoisia kappaleita, ehkä jopa uuden bändin pysyvämpään kuunteluun. Jos taasen olet jo yhtyeen vanha tuttu, voi tuotanto kuulostaa sinullekin freesimmältä tässä järjestyksessä.
– J. Luupää
