Herra jumala. Täytyy sanoa, että biisi on sellainen, että luulisi Andy McCoyn olevan kateellinen. Plastic Tears tai lähinnä Miqu on kaikkia luonnonlakeja uhmaten jaksanut vetää Hanoi-Dogs D’amour-linjaa vuosikymmenet, ja vaikka on välillä itselläkin eräästä pikkuasiasta mennyt sukset ristiin joskus hamalla 90-luvulla, niin asiat sovittiin jossain Puntalan juomisillassa ajat sitten ja kyllä se niin on, että kyllä niitten toi nimi kannatti pitää. Syy on mielestäni selvä, tappiot voitoksi.
Ekaksi näille naureskeltiin, lähinnä kai sen erään Tavastia-episodin takia, mutta aika on todistanut, että sitkeys kannattaa ja yhtye on saanut hitosti, vaikkakin hitaasti aikaan ihan rajojen ulkopuolellakin. Tuli vaan mieleen joku vuosi sitten ostamani Vive Le Rock -lehti, missä oli sivun juttu bändistä ja levykin kehuttiin. Kyse ei siis ole suomalaisesta pienlehdestä, vaan isosta brittiläisestä lähinnä punkkiin keskittyvästä julkaisusta.
Tuossa juuri luin Hanoin kirjan ja mietin, että perkele oli hyvä bändi eikä moista tule. Tästä biisistä tulee mieleen, että saatana, olisiko tämä ollut se hitti, mikä niiltä puuttui? No äijät ovat luonnollisesti rumempia ja ikääntyneempiä, mutta moiseen täysin antaumukselliseen hommaan törmää enää harvoin. En tarkoita millään pahalla, kun sanon, että tämä voisi olla Hanoi Rocks vuonna 1984 ja tämä olisi minusta sen Two Steps From The Moven ehdottomasti paras biisi. Öh, ja nyt ei sitten suututa! Kuunnelkaa itse. Biisi on siis tulevalta ep:ltä ja löytyy Youtubesta.
–V. Vahtera
