The Ghoulstars ei ole pelkkä bändi – se on oma universuminsa, pakopaikka ja leikkikenttä, jossa b-kauhun limaiset kellarit, scifin neonhohtoiset galaksit ja punkin rosoinen estetiikka törmäävät toisiinsa täysin estottomasti. Tässä maailmassa logiikka väistyy fiiliksen tieltä, ja jokainen kappale tuntuu kohtaukselta kulttielokuvasta, jossa liioittelu, energia ja asenne ovat kaikki kaikessa.
The Ghoulstarsin taustalla on joukko kokeneita tekijöitä, jotka ovat nähneet ja tehneet paljon. Nyt keskiöön on nostettu jotain olennaista: hetkessä syntyvä intensiteetti, raakaa elinvoimaa sykkivä energia ja vilpitön rakkaus musiikkiin. Yhtye ei silottele, pyydä anteeksi eikä kumartele suuntaan tai toiseen. Se on muistutus siitä, että joskus vaikuttavinta on se, mikä tuntuu aidolta.
Epätäydellisyys on inhimillistä
Mikä sisäinen tarve tai tunne johti teidät perustamaan tämän bändin – mitä halusitte purkaa tai ilmaista, mitä ette aiemmin pystyneet?
Markus ”Daddy Ghoul” Laakso: Ajatus The Ghoulstarsista syntyi, kun olin palaamassa kotiin Etelä- ja Pohjois-Karjalan roadtripiltä muutama vuosi sitten. Olimme juuri saaneet äänitettyä Kuolemanlaakson Kuusumun, ja prosessi oli pirun raskas. Nauhoitukset venyivät peräti viikolla, kun kappaleissa oli aiempaa enemmän soitettavaa, sovitukset olivat haastavampia ja kaiken maailman tekniset ongelmat piinasivat.
Iskin ajaessani Venomin Welcome to Hellin soimaan: Heureka! Näinkin voi tehdä asioita – kaiken ei todellakaan tarvitse olla täydellistä ja puunattua, vaan epätäydellisyydet tekevät lopputuloksesta itse asiassa paremman ja inhimillisemmän. Kauheaa kohkausta sata lasissa ja hirveällä fiiliksellä, eikä mokilla ole mitään väliä.
Inspiroiduin tuosta oivalluksesta niin paljon, että päätin säveltää kymmenen biisiä kymmenessä päivässä. No, se ei aivan onnistunut, mutta tein kuitenkin kahdeksan biisiä yhdeksässä päivässä. Suurin osa niistä päätyi The Dark Overlords of the Universe -levylle. Vaikutteet laajenivat nopeasti, mutta niissä oli selkeä punainen lanka: kama, josta innostuin eniten teini-ikäisenä.
Arthur ”LL Ghoul A” Thure: Liittyessäni bändiin minua viehätti eniten ajatus olla osana jotain aivan erilaista kuin mitä olen aiemmin tehnyt – niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin. Jo nauhoitusprosessin aikana kävi selväksi, että tästä tulee laulullisesti monipuolisin levy, jolla olen ollut mukana! Enkä voi sanoa, että kasvomaalejakaan olisin näin paljon ikinä ennen laittanut.
Markus ”Hella Ghoul” Makkonen: Minulle Ghoulstars on mahdollisuus soittaa musiikkia, joka vastaa varhaisia vaikutteitani, mutta ennen kaikkea tässä bändissä on lupa olla häpeilemättömän tarttuva. Viimeiset 20–30 vuotta äärimetallin parissa on opettanut välttelemään tarttuvuutta. Ghoulstars sysäsi heilurin täysin kellotornin toiseen reunaan ja jopa vähän siitä läpikin.
Musiikkinörtteyttä ja vaihtoehtoisia todellisuuksia
Millaisia persoonallisuuksia te olette yksilöinä ja miten ne törmäävät tai täydentävät toisiaan luovassa prosessissa?
Makkonen: Musiikkinörtteys lienee kaikkia yhdistävä tekijä. Treeniksellä löpistään usein pitkiä pätkiä aiheesta ja aiheen vierestä. Fanitus, kiinnostuksen kohteet ja huono huumori tuntuvat kulkevan varsin samanlaisia ratoja.
Onko bändi teille enemmän pakopaikka todellisuudesta vai keino kohdata se?
Laakso: Sekä että. Valehtelisin, jos väittäisin, etten pyrkisi luomaan omia maailmoja, jonne paeta, kun tämä nykyinen on niin sairas. Musiikki on tietysti myös keino käsitellä todellisuutta, tunteita ja omaa tarkoitusta.
Makkonen: Ghoulstars ei mielestäni kuulu nykymaailmaan, vaan on vaihtoehtoinen todellisuus meille ja kuulijoillemme. Siellä jokainen päivä on Halloween ja kello lyö koko ajan keskiyötä.
Kurpitsat, rotat ja sudet – vaikutteet äänessä
Kuinka paljon musiikissanne on ironiaa ja kuinka paljon vilpitöntä tunnetta?
Laakso: Minulle The Ghoulstars edustaa 100-prosenttisesti rakkautta musiikkiin, jonka parissa olen varttunut. Siinä suhteessa musiikissamme ei ole tippaakaan ironiaa. Teksteissä vilisee intertekstuaalisia viitteitä, mutta en luokittelisi sitäkään ironiaksi, vaan popkulttuurinörttiydeksi. Totta kai seassa on myös kieli poskella -kamaa, mutta sekin on tehty rakkaudella. Viihteellisyyskin on sallittua.
Tiedostan, että tietynlaisessa hauskuudessa piilee ”street credin” menetyksen riski, mutta minua tuollainen ei kiinnosta yhtään. Tässä bändissä on kyse b-kauhu- ja scifi-kuvaston integroimisesta punk- ja metallikontekstiin.
Makkonen: Kaikki on niin vilpitöntä, että se vaikuttanee muiden silmissä ironialta.
Thure: Kuten b-luokan kauhuelokuvissakin, myös The Ghoulstarsissa kaikki lähtee rakkaudesta lajiin. Tuskinpa Sam Raimin tai Lucio Fulcin kaltaiset mestaritkaan olisivat tulleet tunnetuiksi, jos elokuvat olisi tehty ilman intohimoa.
Mikä yhdistää The Ghoulstarsin, Helloweenin ja The Smashing Pumpkinsin?
Laakso: Kurpitsoista viis, me laulamme eläimistä: ”Eagle fly free”, ”Despite all my rage, I’m still just a rat in a cage” & ”I am the Wolfman, yeah”.
Musiikki muovaa identiteettiä
Kuinka paljon bänditoiminta yleensäkin on muuttanut identiteettiänne ihmisinä?
Makkonen: Musiikin parissa on saanut kokea ja nähdä paljon. Lienee turvallista sanoa, että ilman reissaamista maasta toiseen olisin takuulla kapeakatseisempi ihminen.
Laakso: Se on hyvällä tapaa kuin olisi painanut pause-nappia teini-iän kohdalla.
Mitä teette, kun inspiraatio katoaa kokonaan?
Laakso: Sivu- ja terapiaprojektit, jollaisena tämäkin alkoi, pitävät mielen virkeänä. Olen onnekas, että yleensä on enemmän inspiraatiota kuin aikaa.
Thure: Elokuvien katsominen ja triviaan syventyminen ovat aina olleet suuria mielenkiinnon kohteitani. Sieltä löytyvät parhaat inspiraation lähteet – eikä vain kauhuelokuvista, vaan myös scifistä ja toiminnasta.
Pelkoa ja punkia
Mikä on suurin henkilökohtainen epävarmuus, jonka musiikin tekeminen on paljastanut?
Makkonen: Kun musiikki muuttuu julkiseksi omaisuudeksi, ihmisten mielipiteiden arvailu on osoittautunut mahdottomaksi. Sen suhteen olen jo tyystin luovuttanut. Biisiä hiotaan siihen asti, että se ”muuttaa kotoa”, mutta sen jälkeen kappale saa elää omaa elämäänsä.
Thure: Ihmisten edessä esiintyminen on vielä vuosienkin jälkeen jännittävää. Toisaalta näen sen itseni haastamisena. En usko, että ilman jännitystä esiintyminen olisi yhtä koukuttavaa.
Mikä on paras punkbändi (The Misfitsiä ei saa valita)?
Laakso: Bad Religion. Parhaat biisit, parhaat tekstit, paras laulaja ja parhaat woo’oot.
Makkonen: Fear, koska heidän asenteensa oli eniten punk. Perintöprinsessana mainittakoon The Plasmatics samasta syystä.
Thure: Mad Sin. Erityisesti God Save the Sin (1996) on lähellä sydäntä. Musasta löytyy vaikutteita punkista, rockabillystä ja metallista yhdistettynä hyviin melodioihin.
Omaehtoinen tekeminen yli kaiken
Onko teille tärkeämpää tulla ymmärretyksi vai herättää reaktioita?
Laakso: Panostamme tarkoituksella visuaalisuuteen, koska se kuuluu konseptiimme. Olisi todella ankeaa louhia horror punkia farkuissa ja tennareissa. The Ghoulstars on vahvasti kokonaisuus, josta on turha irrottaa yksittäistä palasta. Jos vastaanottajalla on samat kiinnostuksen kohteet kuin meillä, konsepti voi kolista lujaakin.
Mitä ette koskaan tekisi musiikin vuoksi, vaikka se toisi menestystä?
Laakso: Paskoja biisejä.
Makkonen: Lähtisi mukaan johonkin feikkiin paskaan, joka vie trendijunan kyydissä selkääntaputtelijoiden tekopyhään kuplaan.
Thure: En ikipäivänä luopuisi omaehtoisesta tekemisestä. Jos joku ei tunnu oikealta, sitä ei kannata toteuttaa.
Missä menee raja taiteellisen kompromissin ja itsensä pettämisen välillä?
Makkonen: Varmaan siinä, pystykö asian allekirjoittamaan vai ei. Bändissä soittaminen on toki monella tapaa kompromissia, mutta se, pystyykö sen kanssa elämään, määrittää rajan.
Uhrauksia ja unelmia
Mikä on suurin uhraus, jonka olette tehneet bändienne eteen?
Laakso: Aika ja raha. Otin tämän levyn kanssa ison henkilökohtaisen riskin, koska rahoitin sen itse. Ehkä suurin uhraukseni liittyy kuitenkin aivojen krooniseen ylivireystilaan ja palautumisen puutteeseen, koska musiikkia joutuu tekemään ”omalla ajalla”.
Makkonen: En koe, että olisi tarvinnut uhrata mitään. Tekisin samat asiat uudelleen. Aikaa ja unta on aina liian vähän, mutta keikkapakun könyäminen on seikkailu, ei uhraus.
Mitä olette oppineet toisistanne tämän projektin myötä?
Makkonen: Daddyn olen tuntenut jo jonkin aikaa, mutta on ollut ilo tutustua paremmin Toniin ja Arthuriin. Lahjakkaita heppuja, joiden seurassa on rento olla.
Thure: On ollut kiehtovaa päästä seuraamaan Daddy Ghoulin hullua ajatuksenjuoksua ja soittamaan niinkin kokeneen ukon kuin Hella Ghoulin kanssa. Kokemus paistaa kaikesta tekemisestä.
Mikä olisi The Ghoulstarsille unelmien kohokohta?
Laakso: Olisi kiva päästä kiertämään tällä bändillä vähintään Euroopassa. Se ei ole edes kauhean epärealistista – kunhan logistiikkakustannukset ja öljyn hinta pysyvät järkevinä.
Teksti: Kim Strömsholm
Kuvat: The Ghoulstars
