Eräitä suosikkejani ovat aina olleet toiseen maailmansotaan liittyvät sarjakuvat, joiden juonikuviot siirtyivät aikoinaan hiekkalaatikolle kavereiden ja muovisotilaiden kera näyteltäviksi.
Kaikkiaan parhaita esimerkkejä näistä ovat vielä nykyvuosinakin mainetta niittäneet Korkeajännitys-sarjakuvat, joiden tarinat ovat kulkeneet ns. isältä pojalle ja iskevät aina kuin kuuluisat miljoona volttia!
Korkeajännityshän on vuodesta 1953 saakka ilmestynyt sota- ja seikkailusarjakuvien lukemisto, jonka jutut keskittyvät lähinnä toiseen maailmansotaan. Aihepiirejä on kuitenkin lukemattomasti ja niitä ovat nykyäänkin olleet mm. Suomen kansalaissota, rauhanturvaajat, noottikriisi, kieltolain aika, Vietnamin sota, lotat, vaaran vuodet, Vänrikki Stoolin tarinat, sekä Korean sota näin pari mainitakseni.
Alkujaan sarjassa julkaistiin myös tieteisjännäreitä, agenttistooreja ja kaikkea muutakin hauskaa.
Oma Korkkari-innostukseni taisi saada alkunsa joskus 1980-luvulla, kun löysin perikunnan
kesämökiltä Aavepanssari -nimisen lehden. Tämän kansi ja tarinat tekivät lähtemättömän
vaikutuksen, sillä kukapa pikkupoika nyt ei pitäisi kummittelevasta ja vainoavasta WW2-tankista.
Teemoina ja hyveinä ovat usein kylmäverisyys, uhrautuminen, pelkuruus, nokkeluus, sankarillisuus, miehekkyys ja toveruus, joita tukevat omituinen oikeutetun koston periaate, sekä melko mustavalkoinen moraalikäsitys.
Tarinoissa enimmäkseen seikkailevat puhtoisten liittoutuneiden sankareiden lisäksi
pahuuden riivaamat saksalaiset, pölkkypäät arabit, sangen
mielipuoliset japanilaiset ja vinksahtaneet italialaiset. Joskus tosin poikkeuksina lehdistä löytyy esimerkiksi ihan hyviä sakemanneja tai jopa rehtejä muita kansallisuuksia! He ovat toki sotilasarvoltaan täysin alempaa kastia automaattisesti, toisin kuin läpeensä turmeltuneet sadistiset johtajansa. Yleisesti näissä stooreissa ei todellakaan paina turha poliittinen korrektius taakkana.
Sarjiksissa urhea britti voi kostaa koko kansansa traumat ja sukupolvien kokemat vääryydet, kun
puolestaan saksalainen tehdessään moista on raukkamainen pelkuri. Jos amerikkalaisten juonittelu vaikkapa laivastosaattueen tuhoamiseksi on nerokasta sota- ja taistelutaktiikkaa, saksalaisten vastaava operaatio raukkamainen, katala ja vain osoitus ko. kansakunnan perimmäisestä pahuudesta.
Zum teufel! Aaaagh! Verdammt! Kirottua!
Legendaarisinta lehdessä on ehdottomasti kielenkäyttö, eli ns. korkkarisaksa. Aiheesta on tehty oma Asko Alasen toimittama sanakirjakin nimeltään Achtung! Korkkarisaksan sanakirja. Mika Vesterinen on myös kirjoittanut tähän teokseen.
Opas pitää sisällään lehdissä olleet klassiset huudahdukset “Argh!”, “Himmel!”, “Aieee!”, ”Kirottua!”, “Zum teufel!” yms. sanakirjamaisena kokoelmana ja vieläpä selityksineen. Kielitieteilijöitä varmasti kiinnostaa esim. kuinka monta varianttia ”Argh”-huudolla voi olla.
Mukana on myös lista julkaisun sotilasarvoista, erilaisista sotakalustoista, sekä mainiot analyysit kaikista tarinoiden hahmotyypeistä ja paljon muuta. Esimerkiksi saksalainen on suomeksi käännettynä mm. saku, sakemanni, saksmanni, hunni, kaalipää, mottipää, helmutti, natsisika jne. Oppia ikä kaikki, taattua Korkeajännitystä siis.
Alasen ja Vesterisen omistautuneisuuden lisäksi kääntäjä, käsikirjoittaja ja muusikko Mauri ”Moog” Konttinen on kävelevä korkkareiden ensyklopedia. Hänellä on mahtava arkisto, sekä julkaisuhistoria näiden sarjakuvien osalta. Lisäksi hauskaa on, että inspiraatiota sarjiksista ovat hakeneet mm. eri punk/rockbänditkin (esim. Pupukuusikko ja Häiriköt).
Tässä vaiheessa kannattaa viimeistään todeta, että Korkeajännitystä ei missään nimessä kannata
lukea vakavissaan. Tarinoiden juonet ovat melko kömpelöitä, huiminkin draaman kaari yleensä lässähtää täysin loppua kohti ja tiukinkin mottitilanne päättyy liittoutuneiden korniin veljelliseen huulenheittoon, sekä selkään taputteluun. Henkilöhahmot ovat tosiaan täysiä karikatyyrejä ja heidän kokema edellä mainittu oikeutettu viha on jotain aivan järjetöntä välillä.
Klassikkolukemista
Kaikesta huolimatta juuri nämä kaikki ominaisuudet tekevät lehdistä ja albumeista omalla tavallaan aivan nerokkaita. Vähänkin nostalgian nälkäiselle, camp-henkisemmälle iäkkäämmälle yksilölle tai nuorelle klopille Korkeajännitykset ovat mitä parhainta viihdettä ja lukijan onneksi tarinoita on julkaistu niin uskomaton määrä, ettei luettava varmasti lopu kesken.
Egmont-kustannus on julkaissut vuosien varrella kokoelmia parhaista tarinoista ja pokkareita ilmestyy vieläkin. Toisesta maailmansodasta tuntuu riittävän yhä ammennettavaa, sillä aina jossain lymyää vähintäänkin aavemainen natsien sukellusvene, joka salavihkaa nousee pintaan ja lietsoo vihollisissaan kauhua vielä vuosikymmentenkin jälkeen…
-K. Leijala
