Musiikkitoimittaja ja muusikko Nalle Östermanin toisella runokirjalla Veristen sikiöiden soidinmenot (Runoja) on ilmeisen groteski nimi ja perinteisistä runokirjoista poikkeava melko provosoiva kansikuva itse klassisen kirkkoveneen kera. Niin ja nyt ei puhuta seurakunnan soutukerhosta.
Nalle Östermanin teoksen mukana tullut varsinainen saatekirje on vähintäänkin omituinen ja omalaatuinen, sekä siinä kerrotaan kuvituksen olleen osittain maalattu ilmeisesti itsensä kirjailijan omalla verellä. Myöskään erikoista huumoria ja eritekuvauksia ei sanoissa säästellä.
Näiden siivittämänä onkin sangen mielenkiintoista miettiä, millainen varsinaisen runokokoelman sisältö mahtaa olla ja halutaanko saatesanoilla lähinnä kerätä huomiota, sekä jonkinlaista shokkiarvoa.
Itse soidinmenoista
Kirja on siis runoilijan jo toinen vuoden sisään ja mittaa on melkein 200 sivua. Tämä on siinäkin mielessä poikkeavaa, sillä yleensä runo-opukset ovat keskimäärin sellaiset 40-80 sivua näin lonkalta heittäen ja julkaisutahti usein paljon hitaampi. Monesti vuosien mittainen.
Nalle Östermanin ensimmäinen runokirja Arpisen elämän veriset yskökset on mennyt minulta täysin ohi, mutta nimen perusteella uusin teos voisi olla jatkumoa edelliselle. Kirjailija itse sanoo tehneensä teoksen neljässä päivässä viime kesäkuussa, kun oli saanut toisen koronadiagnoosin lyhyen ajan sisään, sekä tavannut ihanan naisen. Eli kirjoittajalla on kirjaimellisesti ollut melko maaninen ilmaisuvimma päällä ja tunteet varsin pinnassa.
Itse kokoelman runot tuntuvat todella henkilökohtaisilta ja aihepiirit pyörivät kovan eletyn elämän, yhteiskunnallisten asioiden, rockin, sekä koronapandemian ympärillä. Teksteissä vilahtaa myös usein rakkaus monine puolineen. Toki runon minää ei sovi koskaan sotkea suoraan itse tekijään täysin.
Mätä ja karu yhteiskunta
Lisäksi ihmiseloa kritisoivissa teksteissä kyytiä saavat mm. suomalainen terveydenhoito, maailmanmeno, diagnoosit, ihmissuhteet, lääkitykset ja itse kirjoittaja myös. Runojen asenne on hieman arrogantti välillä ja asioita ei todellakaan kaunistella. Kieli on rujoutensa kanssa melko simppeliä, joten herkimmille runouden harrastajille tätä opusta en voi todellakaan suositella.
Jos Östermanin runoja vertaisi muihin vastaaviin tuotoksiin, niin ensimmäisenä mieleeni tulisi katurunous Turusta monien vuosien takaa. Noissa julkaisuissa karu meno oli vallan konkreettista ja teemat liikkuivat melkoisesti juuri arkisen elämän nurjien puolien, sekä murheellisten ihmiskohtaloiden ympärillä. Ilmaisu oli myös iskevää ja yksinkertaista.
Vaikka yksi yhteen asiat eivät mene, enkä voi verrata teoksia keskenään, niin esimerkiksi Mika Kivelän väkevät omakustanteet tulevat mentalitentiltaan osittain mieleen Östermanin tietyistä runoista.
Arjen ja runouden problematiikkaa
Suurin ongelma teoksessa on sen varsinainen pituus ja toisto, jota teksteissä on turhan paljon. En tiedä paljonko kirjaa on kustannustoimitettu, mutta sen sivumäärää olisi kannattanut karsia rankalla kädellä ja runoja tiivistää. Myös silmään pistävät liian isot ilmaisut ja turhankin klassinen oman kärsimyksen korostaminen muihin verrattuna. Tämä on ihan yleisesti esimerkiksi aloittelevien tekijöiden useissa runoissa ja kokoelmissa melkoinen Akilleen kantapää.
Veristen sikiöiden soidinmenoista siis jää hieman ristiriitainen kuva. Kirjassa on muutamia ihan hyviä ideoita ja suorasukainen ilmaisu toimii parhaimmillaan ihan ok-tasolla. Uskoisin että teos voisi toimia etenkin niille lukijoille, jotka eivät kaihda rujoa ilmaisua ja ovat kokeneet paljon elämän nurjaa puolta arjessaan. Kirja on suoran puheensa myötä myös sangen helppolukuinen.
Yleisesti runojen ystäville Östermanin tekstit voisivat toimia vähintäänkin mielenkiintoisena kuriositeettina. Turhat shokkiarvot tosin voisi heittää suoraan roskakoriin, sillä niistä ei ole muuta kuin pelkkää haittaa teksteille ja luultavasti kirjailijan imagolle.
Jos jatkossa kirjailija ja kustantaja viitsisivät maltilla koostaa tulevia julkaisuja ajan kanssa, niin Nalle Östermanin runoissa olisi potentiaalia ihan hyviksi pienen piirin kulttijulkaisuiksi tai ehkäpä enempääkin. Kuitenkin ihan tälläisella julkaisumetodilla tämän kirjan on valitettavasti hankala seisoa ihan omilla jaloillaan.
– K.Leijala
