Joni Karvinen on kitaristi ja musiikintekijä, joka suhtautuu musiikkiin samoin kuin japanilaiseen ruokaan. Aina voi kerran kokeilla, mutta joskus se kerta riittää. Guilty pleasure on geneerinen moderni country ja omat tekeleet saavat aina väkisinkin etuliitteen indie. Tällä hetkellä hänellä on aktiivisena kaksi indieduoa – Vieras huone ja tuoreimpana Veenia.
Itseeni vahvasti iskenyt bändi teki minuun vaikutuksen jo ennen kuin tajusin, mikä minua oikein ravisteli. Nuorena poikana katsoin televisiosta musiikkivideota, jossa oudosti pukeutunut porukka soittaa keskellä hiekkalouhosta samalla, kun ympärillä juoksee joukko likaisia ja vauhkoontuneita ihmisiä. Väliin leikataan nopeita kuvia, jossa bändin laulaja irvistelee ja elehtii kummallisesti. Musiikissa oli räjähtävää energiaa, voimaa ja vihaisuutta. Kaiken kaikkiaan vaikuttava kokemus pienelle nassikalle, joka ei ihan kyennyt ymmärtämään ja käsittelemään näkemäänsä. Silloin en tiennyt, mikä artisti oli kyseessä ja se jäi vaivaamaan mieltäni. Yritin pitkään hatarien muistikuvien varassa löytää kuulemaani musiikkia uudestaan. Kului vuosia, kunnes musiikkikirjastossa käteeni tarttui levy, joka sisälsi kauan etsimäni ja melkein jo unohtuneen kappaleen. Se biisi oli The Smashing Pumpkinsin Bullet with Butterfly Wings, joka on bändin kunnianhimoiselta tuplalevyltä Mellon Collie and the Infinite Sadness.
The Smashing Pumpkins oli itselle jonkinmoista nuoruuden kasvumusiikkia ja siitä syystä heidän levynsä nousee ykköseksi. Löydän jatkuvasti valtavan upeaa ja vaikuttavaa musiikkia, mutta tunnesidos uuteen musiikkiin on erilainen kuin nuoruudessa kuunneltuun. Uudesta musiikista ei tule samanlaista lämmintä ja pörröistä fiilistä vatsanpohjalle niin kuin nykyään Mellon Collieta kuunnellessa. Toki elämäni levyksi voisi valikoitua jokin muukin kaikista lukemattomista vaihtoehdoista, mutta The Smashing Pumpkinsin vaikutus on ollut merkityksellisempi kuin muilla. Yhtye on muovannut musiikillista ajatteluani ja vaikuttanut käsitykseeni artistiudesta. Albumi avarsi käsitystäni siitä, mitä rockmusiikki voi olla.
Levyssä ällistyttää yhä sen monipuolisuus. Bändiltä löytyy iskeviä riffibiisejä, kuten Zero tai Bodies. Paikoitellen yhtye vie ilmaisunsa intensiiviseen, aggressiiviseen ja outoonkin ääripäähän. Tätä ääripäätä esittelevät muun muassa kappaleet X.Y.U., Where Boys Fear to Tread ja Tales of a Scorched Earth. Toisaalta bändi kykenee kirjoittamaan pehmeämpiä ja kauniimpia biisejä, kuten jättihitit 1979 ja Tonight, Tonight osoittavat. Näistä jälkimmäinen yltää jopa eeppisiin mittoihin. Samanlaista suureellisuutta tavoitellaan myös biiseillä Porcelina of the Vast Oceans ja Thru the Eyes of Ruby. Mikäli järkälemäisen parituntisen kokonaisuuden läpi kahlaaminen ei pelota, niin kuuntelija saa matkalla kokea todella monivivahteisen tunteiden kirjon.
Kokeilunhalua ja rohkeutta venyttää rajoja ei bändiltä tätä albumia tehdessä siis puuttunut. The Smashing Pumpkins opettikin ennen kaikkea sen, että voit olla mitä vaan ja tehdä minkälaista musiikkia vain haluat. Oleellista on se, että pyrkii musiikissaan tuomaan oman tunnistettavan äänen kuuluviin. Kun biisin kirjoittamiseen irrottaa palasen omaa persoonaansa, musiikillisella ilmiasulla ei silloin ole merkitystä. Sen oivaltaminen oli nuorempana käänteentekevää ja sitä oppia pyrin edelleen käytännössä toteuttamaan.
– Joni Karvinen
