Wintersunin Time II:sta onkin odotettu kuin Chinese Democracya. Wintersun on saanut tahattomasti mahdottoman paljon julkisuutta levyjen tiimoilta järjestettyjen joukkorahoituskampanjoiden, viivästelyjen ja päämies Jari Mäenpään työskentelytyylin vuoksi. Nyt kun Time II vihdoin on julkaistu, onkin se ainakin metallipiireissä varmasti yhtä odotettu tapaus kuin Gunnareiden ikuisuusprojekti.
Time II:n raitoja on studiossa soitettu jo lähes kaksi vuosikymmentä sitten, jolloin soittajat ovat selvästikin olleet elämänsä kunnossa. Soitto on kautta linjan huippuluokkaa, erityisesti todellinen valonpilkku levyllä ovat kitaraliidit. Yhtä puhtaan teknisesti taitavia ja tyylitajuisia tilutteluja kuulee harvoin, ja kappaleiden liidit varmasti inspiroivat nuoria (ja vähän vanhempiakin, allekirjoittanut mukaan lukien) kitaristeja treenaamaan soittoa taas rankemmalla intensiteetillä. Ellei Mäenpää ole käskyttänyt toista kitaraa soittavaa Teemu Mäntysaarta opettelemaan omia maneerejaan, tekisi mieli väittää että suurin osa levyn esillä olevista sooloista on maestron itsensä käsialaa, ja ei voi kuin kunnioittaa Mäenpään omistautumista instrumenttinsa hallintaan. Toisaalta, toisin kuin kahdella ekalla levyllä, Time II:lla soisi myös rytmikitarapuolta nostettavan paremmin esiin. Tiukat kitarariffit tuntuvat loistavan poissaolollaan, tai sitten niitä ei ole läheskään tarpeeksi korostettu syntikkaraitojen viedessä kaiken tilan. Erityisesti ekalla levyllä oli lukuisia benchmark-tason riffejä (esim. kappaleissa Battle Against Time ja Beyond the Dark Sun), ja vielä Time I:lläkin rytmikitarat olivat selkeästi suuremmassa osassa (muistaen vaikka ”killer riffin” Sons of Winter and Starsissa). Time II:lla onkin tunnuttu jatkavan Forest Seasons -levyn linjaa jossa kitaroinnit jäävät taka-alalle syntikkavallien viedessä äänikuvasta suuren osan tilasta. Kitaroiden ja orkesteroinnin kilpaillessa tilasta molempien teho heikkenee.
Liian isoa palaa yritetään haukata myös vokaalien kanssa. Vaikka Mäenpää osaakin paperilla laulaa myös puhtaasti, suoritus jää selkeästi pastissiksi verrattuna miehen epäpuhtaaseen vokalisointiin. Puhtaat laulut tuntuvat usein yliyrittämiseltä ja väkinäisen rankoilta, ja varsinkin herkemmiksi tarkoitetut kohdat vesittyvät usein tämän vuoksi. Myöskin jokainen laulufraasi tuntuu olevan koostettu eri otosta jotta saataisiin mahdollisimman eeppinen kokonaisuus. Samalla häviää suuri osa ihmisyyden tunteesta. Vaikka lyriikat ovatkin Wintersunissa ainakin itselle toissijaisia, tuntuvat nykyiset dimmumaisen mystiset ”creation of dimensions” tai kliseiset ”my heart is burning like fire” -tyyliset riimut iskevän selkeästi heikommin kuin ykköslevyn kuvaa piirtävän toteavat ”windstorm dropped a bird from the sky” -tyyliset säkeet.
Lopputulosta ei voi kunnianhimon puutteesta syyttää. Ei vain yksinkertaisesti ole mahdollista eikä järkevää yrittää pakata tällaista kirjoa eri ainesosia saman CD:n raameihin. Paljon parempi ratkaisu olisi ollut esimerkiksi jakaa zimmermäiset vedot omalle levylleen ja metallimätöt omalleen – vrt. vaikka Opethin Damnation / Deliverance tai Ayreonin Universal Migrator I / II. Tai sitten vain rankasti miettiä jokaisessa kappaleessa elementtien tärkeysjärjestys kohdalleen, vaikka varmastikin on vaikea luopua pieteetillä sävelletyistä sadoista orkesteriraidoista. Manowarkin malttoi Gods of War -levyllään pitäytyä tarpeeksi ydinosaamisessaan ettei kokonaisuus täysin saturoituisi.
Soundipuolesta voidaan olla montaa mieltä, mutta on myös myönnettävä että Mäenpää hallitsee myös studiotyöskentelyn ammattimaisella tasolla, enkä itse keksi soundeista valittamisen aihetta – ne toimivat tässä musiikissa ja tuovat esiin varmastikin juuri Mäenpään itsensä kuvitteleman VISION (Tm). En vain pidä miehen tyylistä tarjota eri versioita omista tuotoksistaan – mielestäni artistin pitäisi valita ja julkaista vain juuri itseä kaikista eniten miellyttävä versio, vaikka se sitten tarkoittaisikin nykyisistä modernin metallin standardeista poikkeamista esimerkiksi rumpusoundien osalta. Tällä osaamisella soitossa ja studiotyöskentelyssä teos ei varmasti jäisi muiden julkaisujen jalkoihin. Toivottavasti tämä albumi onkin Wintersunille / Mäenpäälle samanlainen tulppa kuin St. Anger oli Metallicalle, ja tulevaisuudessa uusien levyjen teko sujuisi kivuttomammin. Nyt Mäenpää on ainakin todistanut olevansa myös ammattimainen studiovelho soitto- ja sävellystaitojensa lisäksi. Voi vain toivoa että Wintersun ottaisi taas bändimäisen lähestymistavan musiikkiinsa, samaan tyyliin kuin vuonna 2012 nauhoitettu livesetti Time I:n tiimoilta Sonic Pump Studiolla – tuolloin bändi todisti LIVENÄ pystyvänsä soittamaan tasolla joista moni kilpaileva bändi voisi STUDIOTASOLLAKAAN vain uneksia.
Time II:lla mihinkään osa-alueeseen ei pääse kunnolla fiilistelemään tai syventymään pieniä hetkiä lukuun ottamatta. Itsellä Time II jää ensisijaisesti mieleen soittotaidonnäytteenä, joka välillä tarjoaa pilkahduksia siitä mitä Wintersun parhaimmillaan voi olla – huipputaitava mättöbändi jolla varmasti olisi maailmanlaajuista potentiaalia. Parasta mitä Mäenpää voisikin tehdä olisi perustaa kokonaan oma projekti elokuvamusiikille ja pitää Wintersun yksinomaan metallibändinä, Suomen tiukimpana sellaisena. Fanittaisin varmastikin molempia projekteja. Nykyisellään Wintersunin fanittaminen on varsin vaikeaa, vaikka voikin olla ylpeä että kotimaasta löytyy tällaista taitoa ja kunnianhimoa metallimusiikin saralla.
7/10
