Autotalleissa ja treeniksillä ryskää koko joukko potentiaalisia bändejä, jotka mielellään astuisivat tuntemattomuudesta hetkeksi estradeille.
Mieli halaa keikoille. Bändi on ollut hyvässä iskussa jo pidemmän aikaa. Treeniksellä kulutetut tunnit kuulee timakassa yhteensoitossa ja yleisessä groovessa. Välillä on keskitytty show-puolen hiomiseen. Harkitut esiintymisasut, mahdolliset koreografiat ja yllätysefektit. Kyllä, ainakin meidän bändi omistaa ihan ikioman savukoneen!
Kokonaisvaltainen paketti on koossa, eikä se koostu pelkästään meidän mielestämme hyvistä biiseistä ja liveheittäytymisestä. Kaikki on ainakin yrityksen tasolla harkittua, emmekä ole koskaan kaihtaneet töiden paiskimista bändimme eteen. Silti jokin on pielessä.
Kesällä meilläkin oli jokunen keikka. Vastaanotto oli hyvä, show kunnossa ja bändi pisti parastaan. Sitten, aivan yks kaks, kalenteri tyhjeni. Ei keikan keikkaa näköpiirissä. Ei, vaikka uutta materiaalia tuli vastikään pihalle ja bändiä suitsutettiin siellä sun täällä. Musiikkimediat ja radiot noteerasivat, keikoilla yleisö noteerasi positiivisesti. Arvostelut olivat järjestään positiivisia, suoratoistoalustojen statistiikka nousujohtoista.
Promootioon käytettiin kyllä aikaa. Laaditettiin huolellinen tiedote ja bio, käytiin napsimassa uunituoreet, ammattimaiset promokuvat. Taltioitiin videomateriaalia kesän keikoilta; hyvällä kuvan- ja äänenlaadulla, että olisi jotain konkreettista keikkajärjestäjille. Oltiin aktiivisia somessa, vaikka ei perustettukaan TikTok-tiliä, kun niin pirusti epäilyttää koko konsepti.
Lähestymistapaa on mietitty. Sähköposti hautautuu helposti tuhansien muiden tulvaan. Ja kuinka viesti edes kannattaisi laatia? Tuskin kiireisellä keikkapromoottorilla tai kapakan bändivastaavalla on aikaa kahlata läpi kaksisivuista historiikkia tai syventyä portfolioon. Lyhyesti ja ytimekkäästi siis? Tätäkin kaavaa on kokeiltu.
Puhelimella ei välttämättä tavoita oikeita henkilöitä. Paikan päälläkin voi käydä kyselemässä, mutta harvoin promoottori itse siellä baarissa pyörii. Someviesteihin vastaa ani harva.
On yritetty verkostoitua. Koota useamman bändin paketti ja tarjota sitten sitä keikkapaikoille, usein sangen edulliseen kokonaishintaan. On ehdotettu sellaistakin konseptia, jossa hoitaisimme kaikki mahdolliset järjestelyt backlinesta alkaen itse, jolloin baari tai klubi saisi rauhassa keskittyä kaljanmyyntiin.
On jutustelu kollegoiden kanssa ja todettu, että sama dilemma vaivaa monia. Vaikka olisi hiukan jo sitä nimeäkin. Silti helposti päätyy kiertämään niitä samoja paikkoja, niitä joissa bändi tiedetään ja siihen uskotaan.
Soittakaa kovereita
Moni keikkajärjestäjä haluaa ottaa varman päälle. Nimekäs, hypetetty artisti on liki olematon riski. Tupa täyttyy, kalja virtaa ja kulujen jälkeen jää hiukan vielä voittoakin. Mutta buukkaapa keikalle jokin tuntematon suuruus, olkoonkin sitten omasta mielestään vaikka kuinka osaava ja etevä. Paikalle ei välttämättä tule ketään, ja viikonloppuslotti, jolla nimekkään artistin kanssa olisi voinut tehdä hyvät rahat, valuu ikään kuin hukkaan. Vaikka bändi olisi valmis liikahtamaan käytännössä kulukorvauksilla, menettää keikkapaikka mahdollisesti illan myynnin. Välttämättä edes se hiukan jo nimeä ja kultimainetta kotikonnuillaan saavuttanut orkesteri ei ole mikään kassamagneetti. Keikalle saattaa tulla tukku bändin kavereita, voi joku eksyä paikalle silkasta mielenkiinnostakin. Harvoin kuitenkaan edes seminimekäs orkka liikuttaa massoja. Puhumattakaan jos lähtee keikkailemaan kotikulmiensa ulkopuolelle. Naapurimaakunnassa ei kukaan ole kuullutkaan, eikä ennakkoluulottomia riitä tarpeeksi tekemään keikkajärjestäjän riskistä hallittua.
Toisinaan on ehdotettu jopa sellaista, että mitäpä jos laatisitte keikkasetin tunnetuista cover-kappaleista ja tulisitte sitten esittämään sen vaikka kahdessa tai kolmen vartin pätkässä. Tarjoamme kyllä mielellämme vaikka pitsat ja pari hanakaljaa, kunhan ette ennen keikkaa juo.
Useimmiten tällainen toimii; baarikansa janoaa yhteislaulua ja tuttuja biisejä, hypeä, nostalgiaa, tuttua ja turvallista. Tämä tuli aikanaan huomattua pyörittyäni vuosia cover-bändeissä. Mutta kun saman illan aikana poika saunoo kolmatta kertaa, iäkkäämpi väki vaatii joka välissä CCR:ää ja vääräleuat Paranoidia, kun keikkapaikan kännisin asiakas haluaa välttämättä kuulla Tommi Läntistä ja se itsestään erittäin tietoinen musapoliisi Dream Theateria tai Toolia, silloin ollaan tiellä, joka on aika kaukana tarkoitusperistä, joiden tähden sitä omaa matskua ylipäätään väkerretään ja yritetään ujuttaa ihmisten kuultavaksi. Baarien, klubien ja promoottorien skeptisyyden ymmärtää. Useimmissa tapauksissa puhutaan kuitenkin liiketoiminnasta, eikä joku Kaakkois-Suomen takahikiän kaljuuntuvien keski-ikäisten punk-bändi soita isoilla kylillä mitään kelloja. Bilebändi tai kovereita veivaava pumppu on varmempi valinta, sillä yleensä tällöin jengi tietää mitä saa.
Bensarahoilla keikalle
Joskus aikanaan sentään nuorisotalokulttuuri kukoisti, ja ikärajattomille keikoille otettiin auliisti nimettömämpiäkin yhtyeitä. Kun isosta kuvasta otetaan bisnesaspekti pois, skaala laajenee, eikä nuorisotalolle ole katastrofi, jos sali yhden perjantain ajan kumisee tyhjyyttään. Toki löytyy myös ikärajallisia baareja ja muita paikkoja, jotka suhtautuvat livemusiikkiin avoimin mielin; eivät pelkästään liiketuloksen kautta. Jopa sellaisia, jotka mielellään ovat mukana tukemassa nimettömämpiäkin bändejä. Lisäksi löytyy yhdistyksiä, jotka järkkäävät keikkoja, mutta piirit voivat monesti olla perin pienet ja suljetut. Jossain tapauksissa keikkoja voi järjestää myös itse. Yleensä tämä kuitenkin vaatii bändiltä rahallista, ja ainakin valtavaa ajallista, panostusta. Loputtomiin ei viitsisi itse maksaa siitä, että pääsee keikalle.
Kotimaisen elävän musiikin pelikentällä viuhuu kaksiteräinen miekka. Keikkajärjestäjät haluavat satsauksilleen vastinetta. Toisaalta harva bändikään mielellään soittaa tyhjille saleille.
Etenkin hiukan vanhemmista musikanteista koostuvat bändit haluaisivat mielellään myös vähän liksaa esiintymisistään. Kenties hiukan takahuonetarjoilujakin, sillä pitäähän ihmisen syödä ja juoda myös keikkareissuilla. Varmasti jokainen ns. tyhjästä aloittanut artisti tietää, että alkuun kaikesta on tingittävä. Tämä tarkoittaa hillitöntä promoamista, hikisiä kilometrejä ja tunteja kälyisissä pakettiautoissa tai Corollan ruppanoissa, armotonta roudausta, pieniä bensakorvauksia ja joskus paria kolmea hanaolutta ja kanakoria.
Ja silti; useimmille meistä tällainen järjestely on ihan ok. Vaikka tavoitteet olisivat isolla ja toiminta varsin ammattimaista, tekevät useimmat meistä hommaa silkasta tekemisen ilosta. Eihän tässä touhussa muuten olisi mitään järkeäkään.
Suoratoistopalveluissa ja somessa on kuitenkin vaikea kasvattaa tunnettavuuttaan loputtomiin. Ainakaan jos musatyyli poikkeaa hiukankin mainstreamin ulkopuolelle. Ainakaan, ellei bändiin kuulu yhtäkään varsinaista markkinoinnin ja sosiaalisen median ammattilaista, vaan lähinnä digitaalisen kehityksen kelkasta tipahtaneita kyheröitä.
Pitäisi olla nimeä saadakseen nimeä. Tulisi olla esillä päästäkseen esille. Usein sitkeä työ kuitenkin palkitaan lopulta. Hatunnosto kaikille bändeille, jotka sinnikkään ja pitkäjänteisen tekemisensä kautta ovat onnistuneet ponnistamaan kellareista yleisön tietoisuuteen. Ja yhtä iso hatunnosto niille keikkajärjestäjille ja kuppiloille, jotka ovat olleet antamassa näille bändeille heidän ansaitsemiaan tilaisuuksia.
Mutta tilaisuuksia saavat vain harvat. Luultavasti ratkaisu saattaa löytyä peilistä. Pitäisi vain opetella tekemään parempia ja mielenkiintoisempia biisejä.
