Arvostelussa The Cure – Songs Of A Lost World

Aiheeseen liittyvää

PLASTIC TEARS: Motorhome

Herra jumala. Täytyy sanoa, että biisi on sellainen, että luulisi Andy Mccoyn olevan kateellinen. Plastic Tears tai lähinnä Miqu on kaikkia luonnonlakeja uhmaten jaksanut vetää Hanoi-Dogs D'amour-linjaa vuosikymmenet, ja vaikka on välillä itselläkin eräästä pikkuasiasta mennyt sukset ristiin joskus hamalla 90-luvulla, niin asiat sovittiin jossain Puntalan juomisillassa ajat sitten ja kyllä se niin on, että kyllä niitten toi nimi kannatti pitää. Syy on mielestäni selvä, tappiot voitoksi.

Taina Niemelle Savonia-palkintoehdokkuus!

Taina Niemi on saanut Savonia-palkintoehdokkuuden koukuttavalla esikoisromaanillaan Ämpärikesä. Teos käsittelee nuoruuden haasteita ja on täynnä toivoa.

Tero Saarinen Companyn tiedotustilaisuuteen kutsu: Uusi kantaesitys ja muutoksia tiedossa

Tero Saarinen Companyn uusi kantaesitys ja ulkomaanvierailut esittelyssä tiedotustilaisuudessa Kaapelitehtaalla.

Taapelitaivas voitti Toisinkoinen-palkinnon

Anu Kolmonen voitti Toisinkoinen-palkinnon romaanilla Taapelitaivas, joka käsittelee elämää syrjäytyneenä maaseudulla.

Squarepusher – Dostrotime (Warp 2024)

IDM- ja braindance-genrejen yksi pioneereista Squarepusher on työstänyt korona lockdownien aikana Dostrotime-albumiaan meidän kaikkien onneksi.

Jaa somessa

Odotus on päättynyt: Curen uusi albumi asettuu taatusti bändin tärkeimpien merkkipaalujen jatkumoon. Se on viipyilevä, kaunis, ahdistava, juhlallinen, levollinen, loppua kohti synkkenevä, kuin äänimaailmalla luotu Guerníca – koskapa se on pitkälti sotaa käsittelevä.

Alone alkaa kolme ja puoliminuuttisella introlla kunnes vokaalit aloittavat ja kaikki loksahtaa ja on kuten ennenkin. Ei kaikki. Nimittäin levyn joka kappale alkaa vähintään minuutin pituisella maalailevalla introlla. Pienen oudoksumisen jälkeen tajusin kuinka loistava idea se on. Introt tekevät kappaleet tutuiksi kuuntelijalle ennen kuin ne varsinaisesti alkavat. On aikaa miettiä suhdettaan kappaleeseen.

Koko levyn mitalta on päätetty tehdä uusi ratkaisu: kitaran sijasta kantavina instrumentteina ovat erilaiset sormiot. Koskettimet, piano, jopa urkuharmoni (Warsong). Kuitenkin Smithin kitara kuuluu kaukaisuudessa jo kolmannella raidalla ja jatkaa nousemistaan kunnes uljaassa albumin päättävässä ”Endsong”issa vihdoin sivuuttaa koskettimet. Tämäkään ei ole sattumaa. Sointusoittimet ovat melodisesti täyteläisiä ja tuovat sävellyksiin syvyyttä.

Levyltä uupuu kaikenlainen häiritsevä riffittely, mutta tuotanto on hämmästyttävää. Rumpu/basso/kitarasoundit vaihtuvat kappale kappaleelta, ja All I ever am – raidassa basso jopa kuulostaa jousella soitetulta kontrabassolta.

Sävellykset ovat yksinkertaisia ja melankolisia, tarttuviakin. Koko albumin teho perustuu mietiskelevään, lepäävään, avaraan, depressiiviseen ja kiireettömään ilmapiiriin. Tilaa on kuuntelijan omille ajatuksille ja siksi levyä on kovin nautinnollista kuunnella. Tein sen kuppikuulokkeilla.

Kun Robert Smith laulaa sodasta, se ravistelee ja pakottaa kuuntelemaan. Levy on tasapainoinen kokonaisuus. Lavecatsit ja Fridayiminlovet puuttuvat. Tilalla on järkälemäinen iso kokonaisuus, jonka päällekäyvyys kasvaa loppua kohden kappale kappaleelta.

5/5

-Petri Viitala

spot_img