Tällä kertaa elämänsä albumin esittelee metalliyhtye Temperan laulaja–basisti Joonas Kärkkäinen. Yhtye voitti Viikon kovin biisi -kisan 08/25 kappaleellaan Katve.
Vaikka laulan ja soitan nykyään metalliyhtyeessä, eivät varhaisimmat musasuosikkini ole raskaamman soitannon kentältä. Lapsuuteni varhaiset suosikit olivat niinkin rajua materiaalia kuin Hector, Hurriganes ja Anna Eriksson. Perheen yhteiset automatkat ovat aina olleet tehokkaita lasten musiikilliseen aivopesuun, ja minä sain siitä osani iskelmämusiikin muodossa. Yölinnun tuotanto tuli näinä aikoina tutuksi, ja erityisen hienoa oli päästä joskus serkkupojan perheen tulikuuman Renault’n kyytiin, jossa soi Leevi and the Leavings. Tanssahtelevat vaihtobassot ja Ganes-rockin svengi kelpasivat korvilleni, mutta jostain syystä suosikkikappaleekseni muotoutui Anna Erikssonin dramaattinen Juliet ja Joonatan. Ehkä juuri tästä voimakkaasta, maalailevasta ja tarttuvasta kappaleesta pitäminen antoi jo osviittaa siitä, minkälaiseen musiikkiin tulisin rakastumaan myöhemmin.
Ala-asteella aloin jo pikkuhiljaa tutustumaan heviin. Nappasin ruokakaupan levyhyllyltä ostoskärryymme Iron Maidenin Rock in Rio -livealbumin kansikuvan ja katu-uskottavuuden perusteella ja ratsastin Suomen silloisen euroviisuedustajan Teräsbetonin tuotantoon. En kuitenkaan identifioinut itseäni mitenkään sen suuremmin metallimusiikin kuuntelijaksi – sujuvasti The Trooperin jälkeen kuunneltiin Irwin Goodmanin Viuhahdusta ja suomalaisen YouTuben kulta-ajan alatyylisiä pilailukappaleita. Samoihin aikoihin aloin soittamaan koulun bändissä bassoa pitkälti siitä syystä, että hyvistä ystävistäni toinen soitti kitaraa ja toinen rumpuja. Soittaminen oli siistiä, mutta pian minulle selvisi, mikä musiikki oli kaikista siisteintä.
On hämmentävää, kuinka elävästi pystyn vielä muistamaan tilanteen, jossa minulle esiteltiin laulu- ja soitinyhtye Metallica. Kävin ala-astetta aikana, jolloin kännyköillä ei vielä päässyt järkevästi nettiin, mutta niitä pystyi käyttämään musiikin ja videoiden toistoon. Kännyköiden käyttö oli koulupäivän aikana kielletty, joten joskus välitunneilla saatoimme mennä poikien vessaan piiloon pelaamaan puhelinpelejä. Näissä anarkistisilla välitunneilla kuunneltiin myös musiikkia puhelimista. Ystävälläni Kristerillä oli niinkin edistyksellinen puhelin, että siinä oli muistikortti, johon hän oli ladannut runsaasti erilaisia kappaleita. Erään kerran puhelimen kaiuttimesta särisivät iskut: ”PAM, PAM-PAM-PAA”. Kitarariffit jyräsivät menemään ja laulaja sylki vihaisesti jotain varmasti coolia, englanninkielistä sanomaa. Kyselin useampaan kertaan, että mikä tämän biisin nimi on. Matkalla koulusta kotiin hoin koko ajan päässäni ”Master of Puppets, Master of Puppets…”, kunnes pääsin tietokoneelle YouTuben ääreen. Tällä kertaa YouTubesta en laittanutkaan soimaan Kalajoen Naisia, vaan tiesin, että nyt olen löytänyt jotain itselleni uutta. Musiikkia, jota haluan kuunnella ja soittaa aina.
Metallican Master of Puppets on vuonna 1986 julkaistu merkkiteos, joka on nimikappaleensa johdolla saanut lukuisat ja lukuisat ihmiset tarttumaan kitaraan. Valintani elämäni levyksi on metallikentässä geneerinen ja ehkä hiukan tylsä, mutta en voi kiistää albumin merkitystä itselleni. Albumi sisältää mielestäni kaikkia niitä elementtejä, joista koostuu täydellinen hevisoppa. Levy koostuu raskaudesta, nopeudesta, aggressiosta, mutta myös melodisuudesta ja lukuisista koukuista, joihin kuulijan on helppo tarttua. MoP:n kappaleissa on omat kimurantit elementtinsä, ja biisit kellottavat isoja minuutteja – nämä seikat eivät kuitenkaan estä kappaleiden junamaista puksuttamista sulavasti ja eheästi eteenpäin. Koen, että vasta parikymppinen James Hetfield oli jo tuolloin varsin pätevä lyyrikko käsitellen albumilla valtateemoja esimerkiksi huumeiden, sotaloordien ja saarnajien kautta.
Albumi on ensitahdeistaan lähtien metallimusiikin riemuvoittoa. Avauskappale Battery starttaa klassisten kitaroiden harmonioilla räjähtääkseen särökitaravalliksi ja nopeaksi rässiriffittelyksi. Nimikappale Master of Puppets tuskin esittelyjä kaipaa. Welcome Home (Sanitarium) sisältää mielestäni maailman kovimman kitaraharmoniaosuuden kappaleen loppupuolella. Nuorena aloittelevana basistina tärkeä kappale oli tietty Orion, jossa bassotaituri Cliff Burtonin liidit ja soolo iskivät suoraan ytimeen! Levyn kappaleet ovat hieno osoitus dynamiikan tajusta – hitaammat osiot puhtaine kitaroineen antavat tarvittavaa kontrastia ja tekevät nopeista osuuksista vieläkin nopeampia ja raskaampia.
Viimeistelen tätä The Record of My Life -tekstiä yhtyeemme äänityssessioissa. Tempera on kolmen pyhäjärvisen soittajan pitkän yhteisen musiikkimatkan seuraava taso. Matkan varrella kertyneet keikat ja monipuoliset musiikkiprojektit innostivat meidät palaamaan takaisiin juurillemme metallimusiikin ja vanhojen sävellyksiemme pariin. Tätä tekstiä kirjoittaessa olemme julkaisseet jo kaksi kappaletta, joista saatu palaute ollut mitä mainiointa. Kiitos siitä!
Yhtyeemme nimi viittaa maalaustekniikkaan, joka saa nimensä latinan sekoittamista tarkoittavasta sanasta temperare. Ehkäpä myös meidän yhtyeemme musiikillinen sekoitus on jotain velkaa Ison M:n Master of Puppets -albumille: myös Temperan ilmaisussa räiskyy raskaus, nopeus, aggressio, melodisuus, koukut. Näistä aineksista on mitä otollisinta lähteä rakentamaan yhtyeemme debyyttialbumia. Jospa jonain päivänä myös meidän yhtyeemme kappaleet voisivat tarjota musiikillisia käännekohtia ihmisille. Samaan tapaan kuin minut pysäytti Master of Puppets – ja Anna Eriksson.
-Joonas Kärkkäinen
