Record of My Life #57: OASIS – (What’s The Story) Morning glory?

Tekijä

10.9.2025

Olen Eero Rivera -nimisestä indierock-yhtyeestä. Kappaleemme Eero Rivera voitti loppukesällä 2025 ”Viikon kovin biisi” -kilpailun ja nousi sen myötä koko kesäksi Spotifyn Suomirock tänään -soittolistalle. Kappale on osa syksyllä julkaistavaa yhtyeemme toista EP:tä, joka kantaa nimeä Ai kuka Eero Rivera?

”Viikon kovin biisi” -kilpailun voiton myötä sain kunnian kirjoittaa Emotionzine-lehden Record Of My Life -osioon. Jo kutsua lukiessani tiesin tarkalleen, mistä levystä aion kirjoittaa. Nuoruudessani isoveljeni Antin (joka on myös yhtyeemme jäsen) kanssa saimme ja jouduimme kuuntelemaan vuorotellen Beatlesiä ja Led Zeppeliniä automatkoilla kesämökille. Välillä soi myös Nick Kershaw. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan ollut asettamassa kasettia soittimeen. Joka tapauksessa musiikissa melodisuus, repivät kitarat, raspilaulu, stemmalaulu sekä isot kertosäkeet ovat viehättäneet minua aina, sitä ehkä silloin tiedostamatta tai myöntämättä. Tässä valossa elämäni levy -valinta on mielestäni hyvin looginen.

Ensikosketukseni elämäni levyn tehneeseen yhtyeeseen sain noin 18-vuotiaana, kun olimme isoveljeni kanssa ystäviemme Tuomas ja Janne Hiedanniemen Opel Kadettissa matkalla Helsinkiin (oletettavasti bändikämpälle). Alkumatkasta soittimesta kuului radiosta jotain ihan mukavaa, mutta loppumatkasta nuorempi Hiedanniemen veljeksistä laittoi kasettisoittimeen erään kasetin saatesanoilla ”Kuunteles Reiska tätä!” – ja sillä sekunnilla tajuntani räjähti! Hmm… Se taisi olla jossain Meilahden sairaalan tienoilla. Muistijälki on vahva. Kyseinen kappale oli ”Stand by me”. Ja yhtye tietenkin Oasis. Kyseistä kappaletta ei tosin löydy elämäni levyltä, joka kantaa nimeä (What’s The Story) Morning glory? Kuuntelin sen läpi ensimmäistä kertaa ehkä puoli päivää myöhemmin.

Kahta biisiä (avausraita ”Hello” ja viides raita ”Hey Now!”) ja välijammailuja (”The Swamp Song – Version 1” ja ”The Swamp Song – Version 2”) lukuun ottamatta tämä levy sisältää pelkästään maailmanluokan ajattomia megahittejä. Ja kaikki biisit ovat vielä keskenään erilaisia. Biiseissä on rosoa ja ne kuulostavat siltä, ettei niitä ole hierottu eikä editoitu liian pitkään, mikä osaltaan tuo niihin vaaran tuntua ja aitoa livefiilistä. Vaikka levyn tuotannossa soundeissa on käytetty tilaa paljon ja raidat on äänitetty osittain päällekkäisäänityksinä, sitä kuunnellessa voi helposti kuvitella olevansa yleisössä seuraamassa aidon ja rehellisen rokkibändin keikkaa. Ja se keikka tapahtuu stadionilla, ja sinä laulat mukana.

Bändin ytimen muodostavat veljekset Liam ja Noel Gallagher. Läpitunkeva itsevarmuus nuoremman veljeksen eli Liamin laulussa ja vanhemman veljeksen Noelin biisinteossa sekä koko bändin asenne tulvii yli altaan reunojen, pelkästään hyvässä. Eikä se allas ole pieni, kuten yhtyeen kyseistä albumia seuraavan Be Here Now -albumin kansi todistaa. Siinä vaiheessa yhtyeestä olikin tullut veljeksien mukaan maailman isoin bändi. Se lienee ollut totta ainakin hetkellisesti. Sekä levyn kitarasoundeissa että Liam Gallagherin laulussa on jotain niin alkukantaista, raakaa voimaa ja punkkia, että ne yhdistettynä Beatlesmäisiin melodioihin varastavat huomiosi. Halusit sitä tai et. Enkä ihmettele, jos aloit juuri hyräilemään ”Wonderwallia”, vaikka bändi ärsyttäisikin.

(What’s The Story) Morning glory? on mielestäni ennen kaikkea täynnä erittäin hienoja ja tarttuvia stadionluokan kappaleita, aikansa parhaimman raspikurkun tulkitsemana. Liam Gallagherin soundi on parhaimmillaan juuri tällä levyllä ja sitä seuranneilla stadionmittakaavan keikoilla (esim. Knebworth Park 1996). Myös Noel Gallagherin tapa sanoa asioita on hyvin persoonallinen. Lyriikat ovat monitulkintaisia ja nokkelia, ja ne saavat usein hymyilemään.

Bändin asenteen, raa’an ja ylitsepursuavan energian sekä näkemyksen on taltioinut taitavasti yksi 90-luvun puolivälin menestyneimmistä brittipopsoundin luojista, tuottaja Owen Morris, totta kai yhteistyössä Noel Gallagherin kanssa. Morris on tehnyt yhteistyötä myös muun muassa The Verven ja Ashin kanssa. Yksi ehdoton suosikkini levyltä on stadionrocksoundinen ”Some Might Say”, jonka ehkä valitsisin, jos minua pyydettäisiin mainitsemaan vain yksi biisi kuvaamaan Oasista. Tehtävä olisi kuitenkin mahdoton, sillä varsinkin tällä levyllä biisit ovat keskenään hyvin erilaisia, ja lähes jokainen on hitti. Niistä mainittakoon muiden levyn kappaleiden linjasta poikkeava ja joidenkin mielestä jopa hieman funkahtava ”Wonderwall”, stadionrock-anthem ”Don’t Look Back in Anger”, toinen suosikkini ”Cast No Shadow”, joka on Noel Gallagherin mukaan omistettu The Verven laulajalle Richard Ashcroftille. Siitä löytyy lisää tarinaa googlaamalla. En voi olla nostamatta esiin myöskään levyn repivää nimikkoraitaa Morning glory enkä varsinkaan levyn päätösraitaa ja eeppistä rockballadia Champagne Supernova, jonka toivoisi jatkuvan ikuisesti. Siinä Liamin herkkyys ja läsnäolo yhdistettynä anteeksipyytelemättömyyteen saavat viimeistään ihosi kananlihalle.

Juuri epätäydellisyys ja rosoisuus tekevät tästä levystä sen, mikä se minulle on. Biisit ovat suoraviivaisia, mutta ne jättävät mielikuvitukselle tilaa, eivätkä ne ala kyllästyttää. Marshall- ja Orangestackit ovat kympissä, ellei jopa yhdellätoista, mutta ilman Noel Gallagherin tarttuvia melodiota ja biisikynää ja ilman Liam Gallagherin raspia Oasis ei olisi Oasis. Näitä kahta ei voi erottaa, vaikka veljekset ovatkin yrittäneet sitä toistuvasti.

Kuuntele tämä levy, jos et sitä ole vielä tehnyt!