Tuli nähtyä tämä bändi toista kertaa Hiljaisten 40-vuotisjuhlissa Helsingissä, ja tilaisuudessa julkaistiin sitten tämä levy. Kaikki nyt varmaan jo tietävät, mutta kerrataan nyt, että brittiläinen basisti Treganna on asunut jo jonkin aikaa Suomessa ja on soittanut mm. sellaisissa legendaarisissa yhtyeissä kuin Sham 69, Lords Of The New Church ja Wanderers. Laulaja Pete Honkamäki taas soitti monta vuotta Englannissa Vibratorsin basistina. Yhtyeen muut jäsenet ovat jo ”aika” vanhoja, joten Vibrators ei aio enää keikkailla. Muut jäsenet eli kitaristit Pankku ja Jypi ja rumpali Saastis taas ovat viime vuosina soittaneet Pellen Pispala punksissa (mm.).
Pidän kaikista edellämainituista bändeistä ja olen ne melkein kaikki nähnytkin, niin miksenpä sitten pitäisi tästäkin? A-puolella on Tregannan uusia biisejä ja B-puolella livenä, sanotaanko nyt suoraan, aika kuluneita klassikoita Vastavirralta 19.3. kuluvaa vuotta. Ne toimivat toki livetilanteessa, mutta miten on sitten levyltä? No, annetaan mahdollisuus. Joukossa on tietenkin Lordsia ja Shamia, mutta myös Damnedin New Rose ja Dead Boysin Sonic Reducer (luulen muuten, että tätä kuunnelleena Lama on tehnyt Totuus löytyy kaurapuurosta -biisin säkeistön sävellyksen, samat soinnut ja rytmityskin niissä on!). CD:llä on 4 bonusbiisiä ja siinä on kaksi Sham-biisiä, TV Smithin Lordsille tekemä Lord’s Prayer ja Clashin White Riot.
Mutta otetaan nyt järjestyksessä. Levyn avaa nimibiisi ja se tuli jo aiemmin videoltakin hyväksi todettua. Sellaista katurockin suuntaista menoahan tässä luonnollisesti on. Enemmän Lordsin kuin Shamin suuntaan ja se onkin ehkä parempi, Shamilla kun oli loistavien biisien lisäksi aika tylsääkin kamaa, Lordsit harvemmin osuivat harhaan. Sama meno jatkuu koko puoliskon, välillä vähän hitaampana, mutta kun otetaan tuo nopeampi vaihde, niin bändi on parhaimmillaan, kuten nimibiisissä ja Bearded Owlets Of Birminghamissa, joka on ainakin näin alkukuuntelulla levyn paras biisi. Head Downista tulee Peten ääntä myöden (ääni on muuten hyvä!) mieleen Pankun muinainen Lowdown Shakin’ Chills, paitsi, että tämä on sitä tylsempää LSC:tä! Biisissä toistetaan yhtä kuviota ja se alkaa puuduttaa. Puolen päättävä City Nomads on taas tarttuvampaa DTB:ta, joten ainakin kolme kuudesta uudesta tulee pysymään kuuntelussa, eikä niissä muissakaan tuota tylsää Head Downia lukuunottamatta valittamista ole. Nuo kolme vain erottuvat heti tarttuvimpina.
Sitten tuo livepuoli. Äänitys on ainakin selkeä. Ennenvanhaan livelevyjä ei Suomessa oikein jaksanut kuunnella kamalien soundien takia. Räikeimpinä esimerkkeinä vaikkapa Pellen Näyttämökuvia ja etenkin Problemsin muuten loistavan Katupoikia-LP:n kamala livepuoli. Eivät nämä oikeastaan alkuperäisistä eroa, mikä lienee tarkoituskin. Säärelä laulaa Shamin biiseissä ja hyvältähän hänenkin äänensä kuulostaa. Shamin Hey Little Rich Boy on mielestäni heidän parhaimpia biisejään ja Borstal Breakout taas huonoimpia, mutta kyllähän tuonkin kuuntelee vielä kerran. Nämä ovat sen verran hyvin soitettuja ja laulettuja biisejä, että noissa Lordsin Dance With Messä ja Russian Roulettessa voisi kuvitella kuuntelevansa jotain Lordsin liveä tai no ainakin melkein. Sujuvasti kulkevat New Rose ja Sonickin, eipä B-puolta silti tule varmaan kuunneltua, ellei joku pyydä.
Seuraavaksi varmaan sitten koko levy omaa tavaraa. Kyllähän jos saadaan lisää A-puolen tasoisia biisejä (niiden parhaimpien!), voisi olla mahdollisuuksia pidemmällekin (semmoisia suunnitelmia ei kuulemma ainakaan vielä ole). Yksi asia olisi kyllä voinut olla parempi, se on bändin tylsä nimi!
– Vesa Vahtera
