Mika Lahtonen: Michael Penttilä – Sarjakuristaja
Työskentelin 1990-luvulla aikakauslehtien puhelinmyynnissä ja menestyin siinä melko hyvin. Kustantajilla oli tapana palkita parhaita myyjiään, ja yksi omalle kohdalleni osuneista palkinnoista liittyi Hymy-lehteen. Siihen kuului tapaaminen Mika Lahtosen kanssa, joka teki tuolloin uraa julkkistoimittajana ja paparazzina.
Muistan tapaamisen edelleen. Lahtosen persoona teki minuun vaikutuksen, ja hänen nimensä jäi mieleeni vuosikymmeniksi.
Kiinnostukseni aikakauslehtiin ei myöskään kadonnut. Jälkeenpäin ajateltuna saattoi vaikuttaa jopa Emotionzinen perustamiseen, ehkä osittain alitajuisesti. Myöhemmin päivätyössäni saatavienhallinnan parissa mediayhtiöistä muodostui yksi erikoisaloistani.
Nyt, noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin, kirjoitan Emotionzineen arvostelua Lahtosen kirjasta Michael Penttilä – Sarjakuristaja.
Miksi ihmeessä haluamme lukea tällaisista ihmisistä?
True crime on nykyään kaikkialla. Rikoksista kertovia dokumentteja, podcasteja ja kirjoja ilmestyy jatkuvasti, vaikka aihepiiri ei ole mikään uusi keksintö. Alibi-lehti oli jo vuosikymmeniä sitten suomalaisen rikosjournalismin tunnetuimpia julkaisuja. Muistan myös ajat, jolloin rikoslehtien lukeminen yhdistettiin erityisesti vankiloihin. Nyt samoja aiheita käsitellään suosituissa podcasteissa ja televisiosarjoissa, ja niitä kulutetaan aivan tavallisena viihteenä.
Mikä meitä oikein kiinnostaa ihmisissä, jotka ovat tehneet jotakin täysin käsittämätöntä?
Olen miettinyt asiaa omaltakin kohdaltani. Luulen, että true crime koskettaa jollakin tavalla omaa pimeää puoltani. Ei siksi, että samaistuisin rikoksentekijöihin, vaan pikemminkin päinvastoin.
Kun luen tällaisista ihmisistä, huomaan samalla arvioivani omaa moraalikäsitystäni. Missä minun rajani kulkevat? Miksi jotkin teot tuntuvat niin yksiselitteisen vääriltä, ettei niitä voi perustella hyväksyttäviksi millään olosuhteilla?
Ehkä tällaisen kirjallisuuden lukeminen vahvistaa ennen kaikkea tunnetta siitä, että oma moraalinen kompassi on kunnossa.
Lahtosen kirja tarjosi tähän pohdintaan poikkeuksellisen paljon aineksia.
Melkein kuin lukisi rikollisen ajatuksia ilman suodatinta
Michael Penttilä – Sarjakuristaja perustuu Lahtosen vuosien aikana tekemiin haastatteluihin sekä laajaan rikos- ja oikeudenkäyntiaineistoon. Lahtonen on tavannut Penttilän vankilassa kymmeniä kertoja. Kirjassa Penttilä saa kertoa elämästään lapsuudesta lähtien, ja mukaan mahtuu niin ihmissuhteita, vankilaelämää, pettymyksiä kuin tulevaisuudenhaaveitakin.
Tämä on myös kirjan ensimmäinen merkittävä ansio. Lahtonen ei ole tyytynyt kokoamaan jo ennestään tunnettuja rikostapahtumia yhdeksi kertomukseksi, vaan on käyttänyt huomattavasti aikaa päästäkseen käsiksi siihen, miten Penttilä itse hahmottaa elämänsä.
Lukukokemus oli yhtä aikaa hirveä ja mielenkiintoinen. En oikeasti ollut uskoa kaikkea lukemaani.
On jotenkin outoa lukea noin paatuneen rikollisen ajatuksia lähes ilman suodatinta. Toki Lahtonen on toimittanut aineiston kirjaksi, mutta Penttilän oma ääni kuuluu tekstissä niin vahvasti, että välillä tuntuu kuin istuisi itse kuuntelemassa hänen kertomustaan.
Eikä kaikkein hämmentävintä ole edes se, mitä Penttilä kertoo tehneensä. Hämmentävintä on se, miten hän siitä kertoo.
Kirjaa lukiessani minulle syntyi vaikutelma, ettei Penttilä ymmärrä tekojensa pahuutta aivan samalla tavalla kuin häntä ympäröivä todellisuus sen ymmärtää. Hän tuntuu elävän jonkinlaisessa rinnakkaistodellisuudessa, jossa hän ei välttämättä näe itseään hyvänä tai pahana ihmisenä, vaan ihmisenä, joka on tehnyt elämässään virheitä ja katuu tiettyjä hetkiä.
Mutta kun kyse ei ole mistään tavallisista elämänhallinnan ongelmista. Kyse on ihmisestä, jonka tekojen seurauksena neljä naista on kuollut.
Kirja imaisi minut mukaansa suorastaan pelottavan hyvin. Lahtonen etenee tapahtumissa aikajärjestyksessä, mikä osoittautui toimivaksi ratkaisuksi. Penttilän elämänvaiheista alkoi vähitellen muodostua kokonaisuus, jota oli helppo seurata, vaikka lukeminen ei aina ollutkaan miellyttävää.
Erityisesti kiinnitin huomiota siihen, että Lahtonen on säilyttänyt tapahtumapaikkojen katujen nimet. Huomasin nimittäin vähän väliä keskeyttäväni lukemisen ja siirtyväni Google Mapsiin tutkimaan paikkoja, joissa tapahtumat olivat sattuneet. Yhtäkkiä en enää pelkästään lukenut vuosikymmenten takaisista tapahtumista, vaan kuljin virtuaalisesti samoilla kaduilla. Se teki lukukokemuksesta entistäkin voimakkaamman.
Lahtosen ansioksi on laskettava myös se, ettei hän ole lähtenyt käsittelemään aihettaan skandaalihakuisesti. Aihe olisi tarjonnut siihen kaikki mahdollisuudet, mutta Lahtonen pysyttelee pikemminkin kertojan roolissa. Hän antaa tapahtumien, haastattelujen ja dokumenttiaineiston puhua puolestaan.
Oman tärkeän osansa kertomuksessa saa myös asianajaja Kari Eriksson, joka on avustanut Penttilää rikosasioissa vuodesta 1993 lähtien. Erikssonin kautta avautuu kiinnostava näkökulma paitsi oikeudenkäynteihin myös Penttilään ihmisenä. Erityisesti mieleeni jäi kirjassa kerrottu yksityiskohta mielentilatutkimuksesta: kun Penttilältä kysyttiin hänen läheisistä ihmisistään, hän nimesi vain yhden henkilön, asianajajansa Kari Erikssonin. Tämä pysäytti. Miten yksinäistä ihmisen elämä voi olla, jos hänen ainoaksi läheisekseen nimeämä henkilö on oma asianajaja?
”Ei ollut tarkoitus tappaa”
Penttilän tavassa käsitellä tekojaan toistuu mielestäni erikoinen piirre. Hän tuntuu pehmentävän sekä tekojaan että niiden taustalla olevia mieltymyksiä.
Hänen kertomuksistaan jää ajoittain vaikutelma, että kuolema on ollut jonkinlainen epäonninen sivutuote. Että tarkoitus oli kyllä kuristaa, mutta ei tappaa. Hups, näin vain kävi.
Äitinsä kuolemaan johtaneesta tilanteesta Penttilä on kertonut, ettei hänen tarkoituksensa ollut tappaa. Vuoden 2009 kuristamistapauksia hän puolestaan kuvailee naisten pelotteluksi. Yksi uhreista kertoo kuitenkin menettäneensä tajuntansa kuristamisen seurauksena.
Vuoden 2019 mielentilalausunnossa todetaan Penttilän katuvan tekoaan, mutta suhtautuvan samalla uhriin syyttelevästi ja mitätöivästi. Hän ei myöskään pidä itseään vaarallisena.
Tässä kohtaa oma ymmärrykseni alkaa loppua. Miten ihminen voi pitää kuristamista jonkinlaisena hallittavana toimintana, kun hänen oma historiansa osoittaa, mihin se voi johtaa?
Tarkoituksen ja seurauksen välille tuntuu Penttilän kertomuksessa muodostuvan niin suuri välimatka, että vastuu jää jonnekin niiden väliin.
En tietenkään tiedä, uskooko Penttilä itse selityksiinsä vai yrittääkö hän tietoisesti vähätellä tekojaan. Ehkä molempia.
Kirjan esipuheessa Lahtonen kertoo Penttilän pyytäneen juuri ennen teoksen painamista välittämään anteeksipyyntönsä kaikille uhreille ja heidän läheisilleen. Lahtonen kuvaa myös haastatteluissa ilmennyttä katumusta aidontuntuiseksi.
En halua kyseenalaistaa anteeksipyynnön vilpittömyyttä, sillä en voi tietää, mitä Penttilä todella tuntee. Jäin kuitenkin miettimään, mitä anteeksipyyntö tällaisessa tilanteessa oikeastaan merkitsee.
Voiko ihminen aidosti katua tekojaan ja silti vähätellä niiden vakavuutta? Entä kuinka paljon painoarvoa pahoittelulle voi antaa, jos sen esittäjä tuntuu samaan aikaan tarkastelevan tapahtumia ennen kaikkea omien tarkoitustensa kautta?
Minulla ei ole näihin kysymyksiin vastausta. Eikä minun tarvitsekaan olla se, joka päättää, onko Penttilän anteeksipyyntö riittävä tai hyväksyttävä.
Se ei ole minun anteeksiannettavani.
Juuri tämä tekee kirjasta niin häiritsevän. Penttilä tuntuu katsovan elämäänsä omien tarkoitustensa kautta, kun taas muu maailma joutuu katsomaan sitä hänen tekojensa seurausten kautta.
Ei mikään rocktähti
Pitäisikö tällaiselle ihmiselle ylipäätään antaa kokonainen kirja tilaa kertoa elämästään?
Minun mielestäni pitäisi.
Penttilän tarina tulee kertoa sellaisena kuin hän itse haluaa sen kertoa. Ei siksi, että hän olisi jonkin sortin rikollismaailman rocktähti, jonka ajatuksia pitäisi ihailla, vaan siksi, että voimme ehkä oppia jotakin äärimmäisen pahuuden tunnistamisesta ja sen syntyhistoriasta.
Jos haluamme ymmärtää, miten ihminen päätyy tekemään tällaisia tekoja, meidän on kuunneltava myös häntä itseään. Se ei tarkoita, että hänen selityksensä pitäisi hyväksyä.
Tässä Lahtonen on mielestäni tehnyt hyvää journalistista työtä. Hän antaa Penttilän puhua, mutta tuo rinnalle kuulustelupöytäkirjoja, oikeudenkäyntiaineistoa, mielentilatutkimuksia ja uhrien kertomuksia. Penttilän oma kertomus ei siis jää ainoaksi näkökulmaksi.
Erityisen onnistuneena pidän sitä, ettei Lahtonen pyri ratkaisemaan kaikkia ristiriitoja lukijan puolesta. Aiemmin mainitut vuoden 2009 tapahtumat ovat tästä hyvä esimerkki. Kun Penttilän kertomusta vertaa uhrin kokemukseen, niiden välinen ero kertoo jo itsessään paljon.
Tällainen lähestymistapa edellyttää kuitenkin myös journalistista vastuuta. Mitä enemmän tilaa rikoksentekijälle annetaan, sitä tärkeämpää on huolehtia siitä, ettei hänen kertomuksensa ala huomaamatta syrjäyttää muiden osapuolten kokemuksia.
Penttilä saa kertoa elämästään satojen sivujen verran, kun taas hänen uhriensa elämäntarinat jäävät väistämättä pienempään rooliin. Se on ongelmallinen asetelma, mutta ei mielestäni peruste jättää kirjaa kirjoittamatta.
Täytyy tunnustaa, että ennen tämän arvostelun kirjoittamista mietin hetken, kannattaako tällaiseen kirjaan ylipäätään tarttua julkisesti. Mitä ihmiset ajattelevat? Tulkitaanko kiinnostukseni kirjaan jotenkin väärin? Onko tällaisen ihmisen elämästä kertovan teoksen arvosteleminen jo itsessään jonkinlainen kannanotto?
Sitten tajusin jotakin hieman huvittavaa. Emotionzinen koko perusajatushan on alusta lähtien ollut kulkea tekotaiteen ja valtavirran vierestä. Miksi siis epäröisin kirjoittaa aiheesta, joka ei välttämättä sovi kaikkien käsitykseen siitä, mistä pitäisi kirjoittaa? Jos alan valita aiheeni sen perusteella, mitä muut mahdollisesti ajattelevat, olen itse luopumassa siitä ajatuksesta, jonka varaan koko julkaisun aikanaan rakensin.
Kirjan lukeminen tai arvosteleminen ei tarkoita sen päähenkilön tekojen hyväksymistä. Eikä vaikeiden aiheiden käsittelemistä pitäisi vältellä vain siksi, että joku saattaa ymmärtää tarkoituksen väärin.
Tämän oivalluksen myötä ymmärrän ehkä Mika Lahtostakin hieman paremmin. Hän on tehnyt pitkän uran aiheiden ja ihmisten parissa, jotka herättävät voimakkaita mielipiteitä. Minulle hän näyttäytyy toimittajana, joka ei anna mahdollisen paheksunnan sanella sitä, mistä kannattaa kirjoittaa.
Ehkä juuri siinä on jotakin samaa, mikä teki minuun vaikutuksen jo kolmekymmentä vuotta sitten.
Lahtonen vaikuttaa olevan tällaisen epävarmuuden yläpuolella.
Minäkin haluan olla.
Pilvilinnoja kaltereiden takana
Kirjan loppupuolella Penttilä kertoo tulevaisuudenhaaveistaan. Suunnitelmiin kuuluvat muun muassa uuden ammatin hankkiminen sekä mahdollinen muutto Espanjaan tai Italiaan.
Näitä kohtia lukiessani mieleeni tuli ajatus vankilassa rakennetuista pilvilinnoista.
Suhtaudun vankeudessa tehtyihin tulevaisuudensuunnitelmiin tietyllä varauksella. Kun ihminen elää vuosikausia suljetussa ympäristössä, tulevaisuudesta voi mielessään rakentua maailma, jossa kaikki on vielä mahdollista. Haaveita voi olla paljonkin, vaikka niiden toteuttamiseksi ei olisi olemassa mitään erityisen konkreettista suunnitelmaa.
En tiedä, kuinka realistisia Penttilän omat suunnitelmat ovat. Mutta niiden lukeminen tuntui oudolta.
Mies suunnittelee tulevaisuuttaan, pohtii uusia mahdollisuuksia ja kuvittelee elämää muualla Euroopassa. Samaan aikaan hänen menneisyytensä sisältää tekoja, joiden seurauksia ei voi koskaan peruuttaa.
Ehkä juuri tämä ristiriita jäi kirjasta kaikkein voimakkaimmin mieleeni.
Voiko ihminen muuttua ilman muita ihmisiä?
Kaiken lukemani jälkeen haluan kuitenkin jättää yhden kysymyksen avoimeksi.
Meistä kukaan ei synny valmiina. Ihmisiksi kasvamme perimämme, varhaislapsuutemme, kasvuympäristömme ja myöhempien elämänkokemustemme yhteisvaikutuksesta. Myös kiintymyssuhdeteoria korostaa varhaisten ihmissuhteiden merkitystä sille, miten opimme suhtautumaan itseemme ja muihin ihmisiin.
Penttilän lapsuudesta löytyy kirjassa monenlaisia aineksia. Hän kuvailee sitä itse onnelliseksi, mutta kertoo myös isänsä alkoholinkäytöstä ja väkivaltaisuudesta. Myöhemmin elämään tulivat rikokset, vankilatuomiot ja katkonaiset ihmissuhteet.
Näistä ei tietenkään voi vetää suoraa viivaa hänen myöhempiin tekoihinsa. Mutta ei niitä voi kokonaan sivuuttaakaan.
Kirjaa lukiessani minulle syntyi myös vaikutelma varsin yksinäisestä elämästä. Penttilällä on ollut ystäviä ja parisuhteita, jopa avioliitto, mutta suuri osa hänen aikuisuudestaan on kulunut vankiloissa. Hänen kertomuksistaan välittyy myös kaipuu läheiseen ihmissuhteeseen.
Ihminen on kuitenkin paljon muutakin kuin ajatuksensa ja tekonsa. Olemme psyykkisiä, fyysisiä ja sosiaalisia olentoja, ja nämä kaikki vaikuttavat siihen, millaisiksi kasvamme.
Mutta mitä ihmiselle tapahtuu, kun yksi näistä ulottuvuuksista, tavalliset ihmissuhteet, jää vuosikymmeniksi lähes kokonaan puuttumaan? Kun läheisyys ja mahdollisuus elää osana yhteiskuntaa ovat suurelta osin tavoittamattomissa?
Voiko ihminen silloin kasvaa ja muuttua? Vai vahvistaako eristäytyminen entisestään niitä ajatusmalleja, joiden kanssa hän on jäänyt yksin?
Ja jos vankeuden yhtenä tavoitteena on ihmisen kuntoutuminen, miten se toteutuu tilanteessa, jossa yksi ihmisyyden keskeisistä ulottuvuuksista jää väistämättä rajoitetuksi?
En tiedä vastausta. Enkä väitä, että yksinäisyys selittäisi Penttilän tekoja. Mutta jos ihminen on psyykkinen, fyysinen ja sosiaalinen kokonaisuus, voiko hänen muuttumistaan tarkastella ottamatta huomioon kaikkia kolmea?
Penttilän tekoja ei voi hyväksyä, mutta niiden tekijää voi silti yrittää ymmärtää.
Ehkä juuri siksi Lahtosen kirja on niin kiinnostava. Se ei tarjoa yksinkertaista selitystä, mutta antaa lukijalle mahdollisuuden pohtia myös sellaisia kysymyksiä, joihin ei välttämättä löydy vastausta.
Mitä tästä lopulta jäi käteen?
Suosittelen Mika Lahtosen Michael Penttilä – Sarjakuristaja -kirjaa. Lahtonen on tehnyt perusteellista journalistista työtä ja onnistunut rakentamaan teoksen, jossa Penttilän oma kertomus ja sitä täydentävä aineisto antavat lukijalle mahdollisuuden muodostaa omat johtopäätöksensä.
Kirjan suurin ansio ei mielestäni ole se, että Lahtonen onnistuisi selittämään Penttilän pahuuden. En oikeastaan usko, että sellaista selitystä on mahdollista mahduttaa yhteen kirjaan.
En myöskään tiedä, ymmärränkö Michael Penttilää kirjan lukemisen jälkeen yhtään paremmin. Ehkä ymmärrän lähinnä sen, kuinka vaikeaa häntä on ymmärtää.
Jos true crimen lukeminen voi vahvistaa ihmisen käsitystä omasta moraalistaan, tämä kirja teki sen minun kohdallani poikkeuksellisen voimakkaasti.
Penttilä voi edelleen suunnitella tulevaisuuttaan, haaveilla uusista mahdollisuuksista ja kuvitella elämää vankilan ulkopuolella.
Hänen tekojensa seurauksena kuolleilla naisilla ei tätä mahdollisuutta enää ole.
Arvostelu perustuu tekijältä saatuun kirjan käsikirjoitukseen.
Kimmo Lukkarila
