Schola Est Horribilis – Koulu on ihmisen hirveintä aikaa

Aiheeseen liittyvää

Epämmattimainen mestari Jake Luupää sooloili toisen metallisinglensä

Emotion Zinen jo lähes vakiovieraaksi kutsuttava Jake Luupää on...

The Record Of My Life #32: CMX – Aion

Täyden kympin tuotos, josta on suorastaan mahdottomuus löytää heikkoa hetkeä.

Elämäni keikka: Provinssirock 2011, System of a Down (Ilkka Heikkinen)

Jos pitäisi nimetä yksi tietty keikka, joka on jäänyt elähdyttävästi mieleen, ei allekirjoittaneen tarvitsisi miettiä pitkään.

Viikon Kovin Biisi: VKB 26/24

Nämä kilpailijat kisaavat Viikon Kovimman Biisin tittelistä. Katso yksityiskohdat tästä.

The Record Of My Life #31: THE CLASH – Cut The Crap (CBS 26601) 1985

Tämä nyt ei todellakaan ole elämäni levyjä, mutta päätin...

Jaa somessa

Holly Bourne – Vuosikirja

En ole lukenut Holly Bournen kirjoja aikaisemmin, mutta olen kyllä kuullut niistä. Normaali-trilogia on kirjastossa ollut aina hyvin lainattu, kuten kirjailijan muutkin teokset. Bournen uusin teos Vuosikirja on oikeastaan ensimmäinen nuortenkirja pitkään aikaan, jonka olen lukenut. YA (young adult) ei ole koskaan ollut lempigenreni, paitsi sen yhdistyessä scifin tai fantasian kanssa. 367 sivuinen iloisen pinkki ja vihreä kirja tuntuu hieman uhkaavalta punnitessani sitä kädessäni. “Käsittämätöntä draamaa” ja “ikuisia traumoja”, kansi lupaa. Kiva.

Kirjan päähenkilö Paige on yhdennellätoista luokalla eli suomalaisittain lukiossa toista vuotta opiskeleva 16-vuotias tyttö. Paigen koulussa on paha koulukiusaamisongelma, jota aikuiset eivät tietenkään huomaa. Paige kyllä huomaa ja vaikka itse ei olekaan kiusattu, hän kirjoittaa jokaisen ilkeän juorun ylös pieneen muistikirjaansa päiväysten kera, ihan vain osoittaakseen, että ne oikeasti ovat tapahtuneet.

Paigen kotioloissakaan ei ole kehumista. Hänen isänsä on parhaimmillaankin epävakaa ja pitää koko perhettä pelon vallassa. Isä on kuin pahinkin koulukiusaaja, joka pitää uhreinaan Paigen äitiä ja Paigea. Bourne osaa hienosti kuvata kotona vallitsevan ahdistavan tunnelman, ja lukijakin odottaa kauhulla koska isä räjähtää.

Paige tahtoo epätoivoisesti jättää itsestään jonkin jäljen maailmaan, ja kirjoittelee siksi milloin vessan seinään tai kirjaston kirjojen sivuille sanat: Olen olemassa. Sattumalta hän huomaa toisenkin kirjoihin punaisella kynällä kirjoittelevan lainaajan sanat: “Lapsuuden loppu = kun tajuaa, että aikuiset ovat oikeasti ihan helvetin hukassa.”

Näin aikuisena voin todeta Punakynän olevan ihan helvetin oikeassa.

Paige alkaa jäljittää Punakynää, tapaa tämän oikeasti ja ihastuu korviaan myöten. Koska kyseessä on nuorten kirja, ei ole vaikeaa arvata Punakynän ja Paigen lopulta päätyvän yhteen. Oikeastaan koko kirjan ajan ei ole vaikea arvata mitä seuraavaksi tapahtuu. Juoni soljuu selkeästi eteenpäin, mutta ei tarjoa juuri ollenkaan yllätyksiä. Siitä huolimatta, tai kenties sen takia, kirja on koukuttanut minut kymmenenteen lukuun mennessä, ja luenkin sen loppuun yhdeltä istumalta.

Vaikka itse juoni kirjassa ei olekaan haastava, sen teema on sitäkin enemmän. Holly Bournea tituleerataan takakansitekstissä mielenterveysasioiden puolestapuhujaksi, ja se näkyykin kirjan sivuilla kantavana teemana. Paigen kokema ahdistus kotiolojensa takia on hyvin samaistuttavaa aikuisellekin lukijalla. Kirjan yksi vaikeimmista kohtauksista lukea läpi onkin kuvaus Paigen ahdistuskohtauksesta, sen verran todentuntuinen kuvaus on.

Lainatakseni Punakynää: “En yleensä lue teiniromaaneja, mutta olenpa ollutkin hölmö.” Saattoipa käydä niinkin, että ensi kerralla kirjastossa lukemista shoppaillessani joku Bournen aikaisempi kirja voi hyvinkin päätyä mukaani, vaikka genre ei ihan omani olekaan.

– S. Niittyniemi

spot_img