Viime vuonna ilmestyi vastaava teos Hurriganesista ja varsin mielenkiintoinen sekin oli. Tämä on sitten vieläkin kiinnostavampi teos, koska Hanoin uraa tuli seurattua ekasta sinkusta ja Soundin Homo-Makkonen-otsikosta (1/1981) lähtien. Lehtileikkeitäkin on sen verran, että nämä suomalaiset, suurimmaksi osaksi tyhjänpäiväiset, mitä tässäkin on mainittu, ovat aika tuttuja.
Herra jumala. Täytyy sanoa, että biisi on sellainen, että luulisi Andy Mccoyn olevan kateellinen. Plastic Tears tai lähinnä Miqu on kaikkia luonnonlakeja uhmaten jaksanut vetää Hanoi-Dogs D'amour-linjaa vuosikymmenet, ja vaikka on välillä itselläkin eräästä pikkuasiasta mennyt sukset ristiin joskus hamalla 90-luvulla, niin asiat sovittiin jossain Puntalan juomisillassa ajat sitten ja kyllä se niin on, että kyllä niitten toi nimi kannatti pitää. Syy on mielestäni selvä, tappiot voitoksi.
Nostaako luonto ihmistä? Näin uskoi Friedrich Nietzsche, joka elämänsä heikoimpana hetkenä löysi luvatun maansa Alpeilta ja koki henkisen renessanssin. Hän ei ollut etsinnässään yksin – myös Hermann Hesse ja Richard Wagner kurottivat pyhiinvaelluksillaan etelään Alpeille ja niiden yli Italiaan. Filosofian historian suurimpaan draamaan mahtuu pakomatkoja ja salaromansseja, erakkoutopioita ja poliittisia ääriliikkeitä, Jumalan kuolema ja Dionysoksen inkarnaatio. Mitä sadan vuoden takaisten etsijöiden voimapaikoille kuuluu tänään, vieläkö genius loci, paikan henki puhuu vakaville vaeltajille?
Tämän kertaisen ROML:in kirjoitti Viikon Kovin Biisi-kilpailun taannoin voittanut R.O.S.E, 21-vuotias laulaja-lauluntekijä, pianisti sekä intohimoinen esiintyjä.