Joo tuota, olen lukenut ainakin yhden Black Sabbath -kirjan, pari Ozzy-kirjaa ja Iommin muistelmat. Mietin, kannattaako tätä nyt sitten lukea. Ei onneksi ollut muutakaan sopivasti luettavilla, niin mikäpäs siinä. Onneksi siksi, että tämähän oli ihan pirun hauska. Arvostelut eivät ole olleet kovin kehuvia, ennemminkin vähän siihen suuntaan, että kyllähän tuon nyt lukaisee. No, onhan se niinkin, eikä tässä nyt edes minulle niin kauheasti mitään uutta ja kiinnostavaa ollut, mutta ei sitä aina tarvitsekaan.
Tämä siis tuli jo viime vuonna, mutta oli sen verran pitkät jonot, että sain vasta nyt kirjan käsiini. Onpa kyllä aika eri meno kuin tuossa Kaseva-kirjassa! Moisia ryyppytarinoita en ole lukenut edes Bukowskilta tai minkään punkbändin elokerroista. Kasevaan yhdistävänä tekijänä voi ainoastaan pitää sitä, että kummankin yhtyeen sisältä ja lähipiiristä on kuollut paljon porukkaa. Miksi Kaseva? No luin sen viimeksi tätä ennen!
Kaseva oli omituinen yhtye. Jo yhtyeen nimi oli outo, vaikka on tullut jo ajat sitten varmaan kaikkien tietoon, että se tarkoittaa mm. kätevää. Kirjan alanimi Jykeen kiven lämpö sitten taas on pätkä yhtyeen Kevät-biisistä. Sinänsä yhtyeessä ei ollut (tai onhan se vieläkin olemassa eri miehityksellä) mitään outoa, mutta laulut olivat käsittämättömän upeasti laulettuja usein herkkiä poplauluja tai balladeja ja itselle ei ainakaan tule 70-luvulta mieleen vertailukohtaa Suomessa.
Tätä on tosiaan odotettu; edellisestä sekopääromaanista on jotain 10 vuotta ja tästä "dekkarisarjan" edellisestä kirjasta peräti 14 vuotta. Dekkari on ehkä hieman liioiteltu sana, toisaalta en ole sellaisia juurikaan lukenut, mutta olettaisin, etteivät ne ihan tällaisia ole. Näitä Vuorisen välillä lähes tajunnanvirran, tai ehkä tajuttomuuden, voimalla eteneviä opuksia on hieman vaikea kuvailla, mutta kyllä näissä ihmeellisesti jokin juoni kuitenkin on.
Tämähän on tällainen leppoisan herttainen, lyhyt päiväkirjamainen tarina 80-luvulta, lähinnä Keba-yhtyeen ajalta. Keba oli hyvä bändi ja siitä oli kiva lukea, kun vaikka bändistä kirjoitettiin paljon, ei siitä esim. netistä juurikaan tietoa löydy. Taisi tulla nähtyäkin muutamaan otteeseen. Parasta tässä oli se, että se sai muistelemaan tuota turhaan parjattua 80-lukua, joka ainakin itselle oli elämän parasta aikaa.
Herra jumala. Täytyy sanoa, että biisi on sellainen, että luulisi Andy Mccoyn olevan kateellinen. Plastic Tears tai lähinnä Miqu on kaikkia luonnonlakeja uhmaten jaksanut vetää Hanoi-Dogs D'amour-linjaa vuosikymmenet, ja vaikka on välillä itselläkin eräästä pikkuasiasta mennyt sukset ristiin joskus hamalla 90-luvulla, niin asiat sovittiin jossain Puntalan juomisillassa ajat sitten ja kyllä se niin on, että kyllä niitten toi nimi kannatti pitää. Syy on mielestäni selvä, tappiot voitoksi.
Hopkinsin edellinen levy Music for Psychedelic Therapy oli lempeätä itsetutkiskelu- ja hyväksyntä-ambientia, uusin albumi Ritual menee nyt tummempiin vesiin ritualistiseen maagiseen todellisuuteen.
Saksalainen Jonas Orbiting julkaisi uuden eepeensä Future Objectives omalla vinyylilevymerkillään Immersive Patterns. Ep on taidokas setti monipuolista technoa.
Tampere-talon kevät houkuttelee musiikin ystäviä Verdin teoksella ja legendaarisilla rockartisteilla. Kansainvälinen ja kotimainen musiikkielämys tarjoaa kaikea oopperasta rockiin.
