Kahteen edelliseen Suomessa järjestettyyn MANOWARin konserttiin olin jo menossa, mutta kummallakin kerralla tuli ylitsepääsemättömiä esteitä.
Muutama vuosi sitten suunnittelin jopa meneväni Berliiniin katsomaan bändiä samalla kun vierailisin kaupungissa, mutta onneksi pian bändi ilmoittikin tulevansa myös Suomeen.
Koronavuosien viivyttelyjen jälkeen nyt siis vihdoinkin oli tullut aika tarkastaa ainoa ja oikea MANOWAR, kenties viimeisiä kertoja Suomessa. Ovathan maestrot Joey DeMaio ja Eric Adams jo seitsemänkympin huiteilla.
Espoon Metro Areenalla olikin jo kiitettävä kasa vanhan liiton hevareiden näköistä porukkaa. Jono sisälle oli monta sataa metriä pitkä, mutta liikkui kuitenkin mukavaa vauhtia.
Fiilikset tuntuivat olevan porukoilla hyvät, ja mieltä lämmitti erityisesti parkkipaikalla Hail and Killia kunnon volumella pakun ikkunoista luukuttava porukka, seurueen toki itse laulaessa asenteellisesti mukana oluet kädessä.
Nahkatakkia ei tietenkään heitetty narikkaan sisälle päästyä. Jeans and leather, not cracker jack clothes, kuten käsky kuului. Ja koska kyseessä oli MANOWARin keikka, tilanne vaati luonnollisesti olutta.
Tuopin jälkeen pääsikin suoraan tarkastelemaan lämmittelyorkesteri Prestigeä, joka olikin pirun tiukkaa kamaa!
Hyväntuulista rässintuoksuista meininkiä, ja toisella kitaristilla vielä 80-luvulle ominaisesti tyylikäs Charvel Model 5. Sounditkin olivat muuten kohdillaan, mutta laulumikkiin kytketty kompressori hiljensi muita soittimia liikaa vokalistin vokaloidessa.
Myöskin volumetaso oli kummallisen matala, mutta tämä varmastikin oli määrättyä että kontrasti illan pääbändiin olisi suurempi. Myöskin lämmittelybändille oli verhoilla varattu varsinaisen lavan edestä vain pieni osa, ettei pääbändiä varten tarvitsisi roudailla lainkaan. Prestigelle varattu puolituntinen oli harmittavan lyhyt, mielestäni settiä olisi hyvin voinut venyttää edes kolmivarttiseksi.
Prestigen setin jälkeen vielä toinen tuoppi. Tasan kello 21 alkoikin kuulua tuttu intro, jolloin nopeasti muki tyhjäksi ja permannolle. Siellä Eric Adams jo karjuikin tuttua aloitusveisua energisenä, ja ihmiset olivat hyvin mukana. Massiiviset ja hienot taustakuvat esittivät tuttuun tyyliin MANOWAR-soturia sekä puolen tusinaa vähäpukeista naista fantasiaympäristössä.
Kuitenkin setin alkupuoli tuntui vähän ponnettomalta. Tiedä sitten ovatko biisit liian tuttuja vaiko onko aika osittain ajanut jo tämäntyylisesti hevistä ohi.
Varsinkin Gates of Valhalla tuntui melko puuduttavalta monotonisen sointukulun jatkuessa loputtomiin.
Myöskin alkupuolelle sijoitettu soolotaistelu basisti DeMaion sekä uusvanhan kitaristi Michael Angelo Bation välillä oli aivan väärässä paikassa – yleisö ei ollut ehtinyt vielä siinä vaiheessa lämmetä kunnolla meininkiin mukaan, ja soolotaistelu pidensi syttymisaikaa.
Tuntuu että vasta hieman ennen setin puoliväliä kuultu Warriors of the World sytytti hallin kunnolla. Tästä seurasikin sentään kasa mainioita MANOWAR-biisejä joissa yleisö eli täysillä mukana.
Ja mikäs siinä, onhan esimerkiksi King of Kings silkkaa parhautta, ja nyrkkiä oli helppo heiluttaa ilmassa kertosäkeiden tahtiin. Permannolla ilahdutti erityisesti vieressäni riuhunut nuori soturipariskunta joka sai moshaamisellaan raivattua kiitettävän suuren tilan itselleen.
Ehkä suurin WTF-hetki keikalla oli kun Hail and Kill alkoi yhtäkkiä edellisen biisin perästä, ilman introa. Wat. Ko. biisin introhan kuuluu bändin keikkasetin parhaimpiin hetkiin, ja varsinainen biisi käynnistyy täydellisesti sen jälkeen, niin vaikea ymmärtää miksi introsta oli luovuttu.
No, intronkin puuttuessa on sitä huonompiakin veisuja kuultu, ja nyrkki heiluu taas ilmassa. Joitain uudempia mainiota veisuja olisi mielellään myös voinut kuunnella, kuten Sleipnir ja Let the Gods Decide. Olin myös varma että The Power kuultaisiin ja DeMaio ja Batio soittaisivat täydellisesti unisonissa väliosatiluttelun, mutta biisi jäi kuulematta.
Bändin de facto –pomo Joey DeMaio vaikutti hieman elottomalta koko keikan ajan. Mietin että tuleekohan ollenkaan herran tavanomaisia spiikkejä ja bassosooloja, mutta kyllä basisti lopulta piti muutaman minuutin monologin esitellen mm. suomalaisia kirosanoja, kehuen suomalaista metallikansaperinnettä sekä jopa kyseenalaisen temperamentin omaavaa pääministeriämme.
Nyt ei enää sentään lavalla nähty soturinaisten kanssa tehtäviä soidinmenoja, vaan lavalta poistuttiin melko nopeasti jonka jälkeen bändi tuli esittämään vielä muutamat vedot. Olisin kyllä mieluummin kuullut tässä vaiheessa Sting of the Bumblebeen, vaikka sitten Bation kanssa vedettynä, kuin keikan alkupuolella kuullun clean-soundeilla vedetyn soolotaistelun.
Positiivisin yllätys keikalla oli Battle Hymnin soittaminen osana encorea, ja kyseinen veto toimikin mainiosti. Viimeisenä veisuna kuultiin tuttuun tapaan Black Wind, Fire and Steel, jossa laulaja Eric Adams näytti vielä viimeisen kerran että vieläkin todellakin lähtee.
Muutenkin tuntui että Adams kantoi välillä koko yhtyettä ollessaan lavalla ainoa jolla oli energiaa samaan malliin kuin yhtyeen nuoruusvuosina. Herra jaksoi kosiskella yleisöä, hauskuuttaa bändikavereitaan ja varsinkin laulaa edelleen upeasti mukaanlukien korkeimmatkin nuotit.
DeMaio hoiti osuutensa, muttei juurikaan sen enempää. Rumpali ja Michael Angelo Batio hoitivat tonttinsa ammattimaisesti, mutta välillä kyllä alkoi häiritsemään Bation tiluttelumaneerit.
Entinen pitkäaikainen (ja mielestäni paras MANOWAR-)kitaristi Karl Logan osoittautui odotettua vaikeammin korvattavaksi, ja olisin esimerkiksi King of Kingsissä ja Fight Until We Diessa mieluummin kuullut Loganin soittamat soolot kokonaisuudessaan – nyt Batio monesti tyytyi vaikeampien kohtien päälle vain vetämään täysin randomia tilutusta.
Hyvä suoritus silti, koska herra ei hirveän kauaa kuitenkaan ole vielä bändissä soittanut. Myöskin Batio on asenteensa ja auransa puolesta juuri oikea kitaristi MANOWARiin. Miksiköhän mies ei hankkiutunut bändiin kitaristiksi jo 80- tai 90-luvulla, hm.
Tulihan se sitten koettua. Kävi selväksi että vieläkin MANOWAR osaa tarjota kunnon metalli-illan, vaikka hieman nälkäinen olo keikasta jäi. Toki on otettava huomioon entisen rumpalin Scott Columbuksen kuoleman ja Karl Loganin vankilatuomion aiheuttamat miehistöongelmat, joiden varjolla ei voi kuin kunnioittaa DeMaion ja Adamsin kykyä luotsata MANOWARia vieläkin ympäri maailmaa. Sign of the hammerit ja kotia kohti. ”I’ll see you again when I die”.
– A. Sorsa
