Valokuvataiteilija Lauri Eriksson on kuvannut Polaroideja pääkaupunkiseudun lähimetsissä. Koronarajoitusten aikaan lähiluonnosta – rakennusten ja kortteleiden väliin muodostuneilta katoavilta luontokaistaleilta – löytyi vahva kokemus maiseman kokemisesta ja paikan nostalgiasta.
Polaroid-valokuva on kaunis, hauras ja ainutkertainen kuin elämä itse. Polaroid-pikakuvaukselle on kuulutettu kuolemaa jo pitkään, mutta sen ilmaisuvoima on edelleen vertaansa vailla. Se on lunastanut paikkansa nykyelämän ohikiitävässä kokemisessa sekä nykytaiteen monikasvoisena välineenä. Digitaalisessa ajassa Polaroidin sumea epämääräisyys ja analoginen pehmeys puhuvat inhimillistä kieltä menneen ja tulevan välisessä vuoropuhelussa.
Polaroid-kuvista ei ole juuri kirjoitettu suomen kielellä. Nyt tätä puutetta tulevat osaltaan paikkaamaan valokuvataiteilija Lauri Erikssonin ja Helsingin yliopiston taidehistorian professori Ville Lukkarisen esseet.
”Polaroid oli ainutkertainen todistuskappale rakkaudesta, toisin kuin kymppikuva, josta saattoi tehdä lukemattomia kopioita. Polaroidin maailma on dyadinen, kahdenvälinen.”
”Digitaalisuuden ja julkisuuden kyllästämässä hetkessä Polaroid tuottaa palan henkilökohtaista. Se on klassisen modernisaatiotarinan viimeinen jäänne, muovinen linnake aineettomassa ja entistä virtuaalisemmassa maailmassa. Polaroid-valokuva tarjoaa vastineeksi intiimin ja esteettisen kokemuksen. Sen voi sulkea pieneen rasiaan, laittaa piiloon ja tarpeen tullen kaivaa esille: pidellä kädessä, katsoa ihaillen ja nauttia näkemästään.”
”Maiseman havainnointia Polaroid-kameralla voi jossain määrin verrata piirtämiseen. Siinä missä paperi ja piirrin tarjoavat nopean ja kaikkialle helposti kulkevan käyttöliittymän luonnostella koettua ja elettyä maisemaa, Polaroid mahdollistaa saman välittömyyden pikakuvauksen keinoin”,
Lauri Eriksson.
Lauri Eriksson
Sumunhimmeä maisema – Polaroideja lähiluonnosta
120 sivua
Parvs, 2021
Saatavilla 24.11.2021
Lähde Kustannusosakeyhtiö Parvs
