The Record Of My Life #20: Ulver – Perdition City

Aiheeseen liittyvää

The Record Of My Life #32: CMX – Aion

Täyden kympin tuotos, josta on suorastaan mahdottomuus löytää heikkoa hetkeä.

Epämmattimainen mestari Jake Luupää sooloili toisen metallisinglensä

Emotion Zinen jo lähes vakiovieraaksi kutsuttava Jake Luupää on...

Viikon Kovin Biisi: VKB 26/24

Nämä kilpailijat kisaavat Viikon Kovimman Biisin tittelistä. Katso yksityiskohdat tästä.

Elämäni keikka: Provinssirock 2011, System of a Down (Ilkka Heikkinen)

Jos pitäisi nimetä yksi tietty keikka, joka on jäänyt elähdyttävästi mieleen, ei allekirjoittaneen tarvitsisi miettiä pitkään.

The Record Of My Life #31: THE CLASH – Cut The Crap (CBS 26601) 1985

Tämä nyt ei todellakaan ole elämäni levyjä, mutta päätin...

Jaa somessa

Musiikkia hylätyille juna-asemille, hiljaisille kaupunkikuville ja pysähtyneille matkustajille.

Ulverin metallisen/akustisen susitrilogian (1994-1996) ja Perdition Cityn (2000) välillä oli ainoastaan monitahoinen konseptilevy Themes from William Blake’s The Marriage of Heaven and Hell ja Metamorphosis EP aikanaan, joista jälkimmäinen jäi kyllä täysin tältä herralta huomaamatta. Kuitenkin ystävältäni kuulin, että ihan uutta pitkäsoittoa on pukannut pihalle tuolloin vuosituhannen vaihteessa tovin tauon jälkeen.

Tämän vinkin jälkeen olikin hyvä aikanaan marssia Seinäjoella omituiseen kauppaan, joka toimi videovuokraamona. Mutta samalla siis tuo lafka myi myös lähinnä ainoastaan metallilevyjä (jep, vähintäänkin mielenkiintoinen konsepti). Nooh, sieltä sitten bongasin Perdition Citystä vahingossa ja onnekseni spessuversion, jonka mukana tuli massiivinen booklet tukemaan platan tunnelmia.

Uusia mielenmaisemia aavekaupungissa

Elektroninen musiikki oli tähän mennessä näyttäytynyt itselleni lähinnä tiettyjen kasariorkestereiden muodossa, kaameana eurodiscona tai metallibändien mukana tutuksi tulleiden dark ambientin ja dungeon synthin ilmentymänä. Tietty soittimessani oli elämöinyt jonkin verran Puissance ja muut vastaavat. Siksi hämmennys oli kieltämättä suuri, kun päässäni vuosikausia pyörineet Ulverin sumuiset norskevuoret, akustiset kitarat ja mustan metallin soundit olivat vaihtuneet täysin päinvastaisiin sfääreihin pienen loikan kautta.

Vaikka Ulverilta olikin jo tullut kokeilevampaa materiaalia, Perdition City vaati aluksi kuitenkin toteuttelua oman aikansa. Silti ihan jo ensikuunteluiden perusteella sain hyvin tunnelmasta kiinni ja tietyistä peruskoukuista.

Tummasta pimeysjazzista surinaan

Parhaiten Perdition Cityn skaalaa kuvaa esimerkiksi, millainen ero julkaisun aloittavassa Lost in Momentsissa on verrattuna vaikkapa loppupuolella olevaan We Are the Dead -kappaleeseen. Eli saksofonin täydentämästä biittifiilistelystä pelkkään rätinään, jonka taustalla kuuluu nokkamies Garmin eteerisellä äänellä lausumia sananparsia.

Kokonaisuudessaan levyn konsepti ja tunnelma soljuu mukavan yhtenäisenä ja aavemaisena, vaikka biisien tyyli tosiaan saattaa vaihdella välillä melkoisesti. The Future Sound of Music itsessään tiivistää Ulverin muodonmuutosprosessin jo pelkän nimensä perustella.

Kauttaaltaan platta toimii ihan kotisohvalla fiilistellessä, mutta parhaimmat sävärit olen kuitenkin saanut kävelyillä keskellä hiljentynyttä kaupunkia tai istumassa tyhjän juna-aseman penkillä yöllä. Nämä kieltämättä lienevät paikkoja, joihin levyn kuuntelu onkin alkujaan tarkoitettu ihan jo kansilehden kuvituksenkin perusteella.

Pidemmän kaavan tähtäin

Tietyssä mielessä jos ajattelee Ulverin julkaisukatalogia, niin ensimmäinen levy oli tunnelmallista ja utuista metallia. Sitten mentiinkin jo akustisen kitaroinnin merkeissä. Siitä päästiinkiin niin primitiiviseen black metalliin soundeineen, että jopa osa vannoutuineista skenemiehistä ei pystynyt neliraituria kurittanutta Nattens Madrigalia kuuntelemaan.

Nykyään tätä vasten ei tunnu ollenkaan omituiselta, että kyseisten julkaisujen jälkeen seuraavat albumit saattaisivat olla vaihteeksi jotain aivan muuta.

Perdition City on vielä vuosienkin jälkeen hieno kokonaisuus trip-hopia, erikoista jazz/leffafiilistä, ambientia, noisea ja yleisesti electroa. Kauttaaltaan levy toimi minulle pari vuosikymmentä sitten aikamoisena porttina uuteen musiikkimaailmaan ja pitkäsoitto on todellakin oikein hyvä esimerkki sangen ajattomasta julkaisusta, johon palaa mielellään etenkin syksyisin joka vuosi.

– K.Leijala


P.S.

Veikkaan etten ole ainoa metallipää, joka on löytänyt tämän levyn myötä uusia musagenrejä. Tietty on heitäkin, jotka ehtivät aikanaan repiä vanhat bändipaitansa rievuiksi roskakoriin massiivisten pettymyksien kera.

Ulverin ensimmäisellä keikalla Suomessa koko yleisö koostui metallipäistä. Jokin ihmeen huhu oli kiertänyt, että bändi soittaisi vanhempaa matskua. No näinhän ei ollut.

Seuraavalla keikalla yleisö oli melko hipsterpainotteista, joten yhtye onnistuu herättämään tunteita kieltämättä laidasta laitaan.

Voin kyllä todeta, että hyvä näin.

spot_img