Arviossa Duncan Patterson – Grace Road

Aiheeseen liittyvää

Arvostelussa Gardenhead – Devoured -single

Devoured esittelee musiikillisesti monimuotoisen bändin. Vaikutteita kuuluu progressiivisesta rokista, stonerista ja post-metallista.

Arvostelussa Rat Trap – Sulla ei aikaa oo (EP)

"Nyt ollaan siis perusasioiden äärellä ja näinä aikoina, mitä...

Uudet FCF Wrestlingin joukkuemestarit on kruunattu!

Luupää ja Kallio ovat toimineet joukkueena virallisesti nyt 3 kuukautta, mutta Weikkojen yhteinen matka alkoi sattuman kautta jo lähes vuosi sitten.

Arvostelussa Behind This Guilt – No More Masks

Mikään ei häiritse kuuntelukokemusta ja paikka paikoin homma soundaa jopa TODELLA hyvältä.

Kalevala The Musical -musikaalin albumi julkaistiin tänään

Musiikki herättelee kansalliseepoksemme hahmot eloon uudella ja kiehtovalla tavalla.

Jaa somessa

”Grace Road levy on juuri sellaista Duncan Pattersonia, jota olen toivonut ja kaivannut.”

Liverpoolista lähtöisin oleva Duncan Patterson ei ole suomalaiselle suurelle yleisölle tuttu henkilö millään mittapuulla, mutta ehkä tunnetuin hänen orkestereistaan on brittiläinen Anathema, jossa hän 90-luvun alkupuolella toimi yhtenä biisinkirjoittajana ja soitti bassoa. Siitä lähtien hän on tehnyt ja julkaissut musiikkia aktiivisesti, Anatheman alkuaikojen jälkeen ensin Antimatterissa Mick Mossin aisaparina, sitten useissa omissa sooloprojekteissaan kuten kansanmusiikkivaikutteinen Ìon, rockbändi Alternative 4 ja viime vuosina myös omalla nimellään.

Enas Al-Said

Albumi Grace Road, joka on saanut nimensä Duncanin synnyinkadusta Liverpoolissa, on miehen toinen soolojulkaisu, vuoden 2016 esikoisalbumin The Eternity Suiten, jälkeen.

Nyt viiden vuoden hiljaisuuden jälkeen Duncan Patterson palaa Grace Road albumilla musiikin pariin ja albumille hän on saanut laulajaksi palestiinalaisen Enas Al-Saidin.

Grace Roadin musiikki on tummasävyistä, surumielistä ja hiljaista melankoliaa. Soitinvalikoiman pääosaa näyttelee, Enas Al-Saidin laulun lisäksi, piano, jota sävytetään jousilla, symbaaleilla ja eteerisillä syntikkapädeillä. Lofi-rummut ja basso ovat sivuosassa, vaikka niitäkin kyllä levyllä kuullaan lähes jokaisessa kappaleessa. 

Grace Road alkaa Absolut Absolutum kappaleella, joka kasvavan intron jälkeen alkaa yllättävästi pelkällä pianolla. Biisistä kasvaa kappaleen kuluessa yksi levyn helmistä ja muodostaa äänimaiseman kuulijalle siitä, mitä on luvassa.

Seuraava kappale, yli kymmenminuuttinen, The Quiet Light ei juuri tuo muutosta musiikilliseen tyyliin vaikka lisää tempoa ja intensiteettiä hiukan. Hieno ja vangitseva kappale yhtä kaikki.

Levyn kolmas biisi Walking Between Worlds lienee levyn paras ja mieleenpainuvin teos. Alku tuo hieman Dead Can Dancen mieleen ja biisi sisältää upean kertosäkeistön kuoromaisella taustalla.

Seuraavana vuorossa on synkkä, sinkkuna jo aiemmin julkaistu, The Amber Line. Se tuo paljon sävyjä Duncanin vanhemmasta tuotannosta ja on ehkä levyn radioystävällisin kappale. Levy päättyy nimikkokappaleeseen, joka on kaunis ja romanttinen instrumentaali. 

Yhteenvetona voisin mainita, että Grace Roadilla on paljon sävyjä Duncan Pattersonin vanhemmasta tuotannosta. Miehen tavaramerkiksi muodostuneet eteeriset soundit, pitkät kaiut, symbaalit, patarummut, rummut ja basso kappaleen keskellä tai lopussa kertovat heti kenen musiikista on kyse. Välillä musiikki on minimalistista, välillä massiivisesti orkestroitua ja kaiken ympärillä ja yläpuolella ovat kauniit naisvokaalit. 

Grace Road levy on juuri sellaista Duncan Pattersonia, jota olen toivonut ja kaivannut.

Bandcamp: https://duncanpatterson.bandcamp.com/album/grace-road

– K. Kallio

spot_img