CMX-yhtyeen keulakuvana tunnettu ja sittemmin soolouralle lähtenyt A.W. Yrjänä (s. 1967) on yli 40 vuotta kestäneellä muusikon- ja kirjailijanurallaan koskettanut kymmeniä tuhansia mieliä, inspiroinut useaa totuudenetsijöiden sukupolvea ja lunastanut paikkansa suomalaisten kirjoittajien kunniagalleriassa.
A.W. Yrjänä – Alkemisti on katsaus sukupolvensa merkittävimpiin kuuluvan taiteilijan ajattelun ja olemisen syviin pohjavireisiin ja niiden taustalla vaikuttaviin salattuihin aatevirtauksiin.
Matkakertomus Tornionjokilaakson tehdaskaupungista kotimaiseen suursuosioon – ja nykyhetkeen, Māyāan, jolloin maailma on lakannut lopullisesti olemasta todellinen.
Hippo Taatila, tuo viime vuonna julkaistun mainion Kikkeliskokkelismies-pamfletin toinen tekijä, on ansiokkaasti kronikoinut harvinaislaatuisen hermetistin, mystikon ja Suomen kielen uudistajan A.W. Yrjänän elämän vaiheet tässä yli 600-sivuisessa järkäleessä. Kirja alkaa kuin satukirjana Akin lapsuuden ja nuoruuden kautta Suomen suurimmaksi vaihtoehto-bändin ikoniksi. Painopiste on kuitenkin koko ajan Yrjänän omassa näkökulmassa ja kiinnostavin osio alkaakin melkein siinä CMX:n hajoamisen kohdilla.
Kirjan lukeminen aiheutti itselleni matkan ajassa. Keskustelin monessa kohdassa menneisyyden nuoren itseni kanssa. Poika ennen täysi-ikäisyyttä kulutti CMX:n levyjä arjessaan huolellisesti ja tutustui yrjänäläisenä akolyyttina arvoituksellisiin lyriikoihin, runoihin jotka toimivat kutsuna valtavirran tieteellisestä konsensuksesta toisenlaiseen maailmanselitykseen. Olin täysin hukannut muistikuvat tuon ajan tärkeimmästä albumista kasettihyllyssäni. Se oli Rautakantele. Kirja palautti tuon albumin aiheuttaman voiman tunteen ja herkistymisen kauneudelle tuossa sensitiivisessa iässä, kun rakkautta etsi itsensä ulkopuolelta. Jo tämä löytö menneisyydestäni ja Rautakanteleen palauttaminen elämääni soundtrackiksi lähes viiskymppisen X-sukupolvelaisen uuteen elämänvaiheeseen todistaa kirjan maagista laatua. Yhtäkkiä tajuan että A.W. Yrjänän tekstit ovat vaikuttaneet omaan kasvamiseeni hyvin paljon, eikä hän todellakaan ole huono valinta esikuvaksi.
”Kukaan ei ole yksin.
Jokaisen luo on saapumassa
kutsumatonna, aivan hiljaa
tanssikaveri laihanlainen. Sanat jäävät kynnykselle taas.” (Veden ääri, 1995)
Kiinnostukseni okkultismiin ja esoteriaan, meditaatioon ja hypnoosiin, ovat myös synkassa CMX-fanituksen kanssa. Luulen että aika ajoin tajunnan alkemiaan syventyminen polullani on saanut alkukipinänsä sekä Yrjänän musiikista että David Lynchin taiteesta. Kirjaa lukiessani huomasin että rakastan samankaltaista kirjallisuutta kuin Aki. Hykertelin tyytyväisenä kun taiteilija sai isoja ahaa-elämyksiä lukiessaan Peter Kingsleyta ja Robert Anton Wilsonia. Samat kirjat olen lukenut hiljattain. Tästä opuksesta merkkasin myös lisää luettavaa listalleni.
CMX:n musiikin merkitys omassa elämässäni alkoi vähenemään 90-luvun suurteosten jälkeen. Vainajalan jälkeen en enää reaaliajassa kuunnellut uusia albumeja, musiikkimakukin muuttui. Näin taisi käydä melko monelle yrjänäläiselle kun kasvoi ulos taikamaailmasta eikä bändin uudet suunnat enää resonoineet. Mutta nyt on renesanssin aika, ja on hienoa että on paljon tutkittavaa CMX:n diskografiassa. Odotan myös A.W. Yrjänän soolo-uran poikivan kiinnostavaa materiaalia, uusi levy Eidolon on vakuuttava progepökäle.
Yllättäen kirjan hienoin vaihde alkaa loppupuolella kun Taatila Yrjänän päiväkirjojen avulla peilaa lähivuosien maailmanhistoriaa taiteilijan kokemuksiin. Samalla tulee kirjoitetuksi maailman geopolitiikan tilannetta ja tulevaisuuden mahdollisia kulkuja, ikään kuin kertauksena aikalaisille. Koen monessa asiassa samoin kuin Yrjänä, kaiken pessimismin keskellä on syytä löytää materialismia syvempää elämänfilosofiaa. Gonzoilun henkeen kertojahahmoksi muuttuu loppuosiossa itse kirjailija Hippo Taatila, joka avaa kirjan teon prosesseja ja omaa kokemusmaailmaansa. Se tekee kirjasta todella omaperäisen ja moniuloitteisen. Tässä on tavoitettu Gary Lachmanin henkeä, ja varmasti kommentit PunkinFinland-foorumilla lentelevät suuntaan jos toiseenkin.
Kirjat ovat parhaimmillaan maagisia.
Mikko Ihalainen
