Paranoid London on uudella albumillaan kuin The Chemical Brothersin paha kaksoisveli steroideissa ja tutkimuskemikaaleissa. Paranoid London ei päästä poppia levyllensä vaan pitää albumin raidat vahvasti hapokkaassa ja kieroutuneessa, mutta tanssilattian hypnoottiseen otteeseen kaappavassa tunnelmassa.
Pääasiassa albumin soundi rouskuttaa jossain acidin, teknon, elektron ja vanhan koulukunnan raaemman housen maisemissa, välillä tyylitellään EBM-synkkyydessä teollisissa tunnelmissa.
Vokalisti-vieraat tuovat hienon orgaanisen elementin tälle konemusa-konkarien kieltämättä itsevarmalle voimakkaalle kokonaisuudelle. Primal Screamin Bobby Gillespie laulaa kuin nykydystopian kukkaislapsille levyn aloitusraidassa People (Ah Yeah) joka on ambientia 303-mausteilla.
Siitä polveillaan heti rapeampien rytmien pariin Love One Self-raidalla, mikä voisi olla Nitzer Ebbin tai Nine Inch Nailsin alkupään levyjen materiaalia. Jostain syystä aiempi sinkkubiisi Annihilate World and Start All Over Again on tehty levylle uusiksi vokalistin kanssa nimellä The Motion. Toimii sekin, vaikka pidänkin originaalin singlen raakuudesta paljon.
Vainoharhaisen Lontoon albumi todistaa jälleen kerran sen että albumi-formaatti elektronisen rytmimusiikin saralla ei ole kuollut.
Raita joka tekee erityisen vaikutuksen: Love One Self with Joe Love
Mikko Ihalainen
