Tämähän on tällainen leppoisan herttainen, lyhyt päiväkirjamainen tarina 80-luvulta, lähinnä Keba-yhtyeen ajalta. Keba oli hyvä bändi ja siitä oli kiva lukea, kun vaikka bändistä kirjoitettiin paljon, ei siitä esim. netistä juurikaan tietoa löydy. Taisi tulla nähtyäkin muutamaan otteeseen. Parasta tässä oli se, että se sai muistelemaan tuota turhaan parjattua 80-lukua, joka ainakin itselle oli elämän parasta aikaa.
Tämä on äänitetty jo 2018, mutta jäi jostain syystä julkaisematta ja sitten laulaja Chris Bailey kuolikin vuonna 2022. Nyt viimein marraskuussa tämä tuli julki. Eli niin kuin testamentti hienosta bändistä ja laulajasta.
