Herra jumala. Täytyy sanoa, että biisi on sellainen, että luulisi Andy Mccoyn olevan kateellinen. Plastic Tears tai lähinnä Miqu on kaikkia luonnonlakeja uhmaten jaksanut vetää Hanoi-Dogs D'amour-linjaa vuosikymmenet, ja vaikka on välillä itselläkin eräästä pikkuasiasta mennyt sukset ristiin joskus hamalla 90-luvulla, niin asiat sovittiin jossain Puntalan juomisillassa ajat sitten ja kyllä se niin on, että kyllä niitten toi nimi kannatti pitää. Syy on mielestäni selvä, tappiot voitoksi.
Joo tuota, olen lukenut ainakin yhden Black Sabbath -kirjan, pari Ozzy-kirjaa ja Iommin muistelmat. Mietin, kannattaako tätä nyt sitten lukea. Ei onneksi ollut muutakaan sopivasti luettavilla, niin mikäpäs siinä. Onneksi siksi, että tämähän oli ihan pirun hauska. Arvostelut eivät ole olleet kovin kehuvia, ennemminkin vähän siihen suuntaan, että kyllähän tuon nyt lukaisee. No, onhan se niinkin, eikä tässä nyt edes minulle niin kauheasti mitään uutta ja kiinnostavaa ollut, mutta ei sitä aina tarvitsekaan.
Alunperin jo 70-luvulla perustettu Vihan Muna jäi silloin ilman levytyksiä, mutta tämä on vajaan kymmenen vuoden sisällä, bändin uudelleen kokoonnuttua, jo neljäs pitkäsoitto, joka on ilmestynyt myös LP:nä. Kokoonpano on pysynyt samana, mutta bassoon on tullut Tomi Lyytikäinen, joka on aiemmin soittanut mm. Utsuri Horror Showssa ja Ho-Dadsissa. Ollaanpa me joskus oltu Pohja-yhtyeessäkin samaan aikaan.
