NO NYT!?
“A Light Afar on vuodenvaihteessa 2020/21 syntynyt duo, jonka ensimmäinen äänitetty demokappale on Hurt Reflected. Se on laulaja-kitaristi Michael Rosen säveltämä ja sanoittama. Sovituksessa ja tuotannossa on ollut mukana myös kitaristi Arto Alho. Kappale on tummasävyinen, surullinen ja osin vihainenkin kuvaus huonosti kohdellun, aikuistuneen lapsen tunteista vanhempiaan kohtaan. A Light Afar on vasta muuttunut työhuoneprojektista julkiseksi ja bändiä olisi tarkoitus jatkossa täydentää ainakin liverumpalilla ja basistilla. Työn alla on useampia uusia kappaleita, joita on tarkoitus julkaista lähitulevaisuudessa.“
Michael Rose
Näin kuvaa sävellystään Michael Rose. On selvää, että tämä teos on tekijälleen erittäin tärkeä ja jonkinlainen itseterapia nuorena kokemiensa ikävien asioiden ylipääsemiseen tai ainakin niiden tunteiden uloskanavointiin.
Keino on hyväksi havaittu monen muunkin säveltäjän toimesta ja erikoisen suuren vaikutuksen minuun teki tässä terapioinnissa John Lennon laulaessaan: ”Mother, You had Me but I never had You”.
”…sitten tapahtuu jotain ihmeellistä eli nuhjuiseen äänimaisemaan liittyy yksinkertaisen tehokas kitaramelodia, joka nauhakaikumaisuudellaan oikeastaan tarjoilee minulle tästä kappaleesta juuri sen, mitä uskalsin saatteen perustella toivoakin.”
K. Lukkarila
Tummat ja syvät vedet ovat olleet myös minulle itselleni se mieluisin paikka uiskennella, joten esittelyteksti herättää minussa ajatuksia ja ennakko-odotuksia. Ennakko-odotuksia etenkin siksi, että on mielestäni jo erittäin kunnioitettavaa jos ihminen saa muutettua sisällään olevan negatiivisen energian joko liike-energiaksi, melodiaksi, kirjoitukseksi, maalaukseksi tai mihin tahansa muuhun ilmaisumuotoon kuin että pitää pahaa oloaan sisällään ja jää negatiivisten tunteidensa lamaannuttamaksi ja jos tämän lisäksi tästä syntyvä teos saa aikaan kuulijassa samaistumista, niin voidaan varmuudella sanoa, että teos on lunastanut olemassa olonsa maailmassa.
Yksinkertainen vain on niin kaunista…
Demon ensisekunnit tekevät pelin heti selväksi. Hieman nuhjuisen kuuloinen kitarasointupohja saa minut heristämään korviani. Mihinköhän tämä johtaa?
Mutta sitten tapahtuu jotain ihmeellistä eli nuhjuiseen äänimaisemaan liittyy yksinkertaisen tehokas kitaramelodia, joka nauhakaikumaisuudellaan oikeastaan tarjoilee minulle tästä kappaleesta juuri sen, mitä uskalsin saatteen perustella toivoakin. Nyt on sinistä väriä ja haikeutta. Alan päästä kyytiin. Kyyti vain paranee, kun tremolokaikuefekti astuu kuljettajan tehtävään säkeistössä. Tämä toimii todella hienosti. Kitara ja laulu ovat hyvä pariskunta, tässä kappaleessa.
Kitaristi Arto Alho osaa asiansa sekä alkuperäisen tunnetilan poimimisen, että sen sovittamisen ja tuottamisen suhteen. En siis tiedä, kumpi heistä todella on soittanut kyseiset melodiakitarat, mutta pidän itsepintaisesti kiinni mielikuvastani, jossa tuottajan roolissa touhunnut kitaristi on Arto Alho.
Hyvä tiimi
Tästä mielikuvastani johtuen en voi välttää Rosen ja Alhon vertaamista työpariin Kauko Röyhkä ja Riku Mattila, jossa oman ymmärrykseni mukaan työnjako oli juurikin sen kaltainen, että Mattila hioi Röyhkän rosoiset timantit julkaisukuntoon. Tällä vertauksella en missään tapauksessa vähättele säveltäjän roolia kummassakaan tapauksessa, en siis Röyhkän enkä Michael Rosen, vaan että sävellys syntyy eletyn elämän synnyttämistä kolhuista, jotka säveltäjä saa ilmennettyä tietylle tasolle ja tämäkään ei todellakaan ole helppoa. Tästä ideasta kiinni ottaminen ja sen jalostaminen alkuperäistä ideaa peittämättä on todellakin taitolaji. Mainittakoon vielä työpari Steve Stevens ja Billy Idol, jota en vaan itse voi olla ihailematta liikaa juurikin tuon toimivan yhteistyön ja tuotannon ansiosta.
Energia kateissa?
On kuitenkin sanottava, että erinomaisen alun ja loistavan säkeistön jälkeen jäin kaipaamaan jotain isompiäänistä ja -säröistä kitaravallia kertosäkeessä nousevan aggression tueksi. Tuntuu vaan siltä, että Michael Rose tahtoisi huudolleen tueksi vähän rockin rosoisuutta. Tätä toki laulun alla onkin, mutta enrgiatasot eivät laulun kanssa ole samaa tasoa.
Toki, kyseessä on demo ja saatteessa yhtye ilmoittaa kasvavansa ihan oikeaksi yhtyeeksi lähiaikoina. Olen varma siitä, että ympyrä sulkeutuu puuttuvien soittajien löydyttyä ja samalla löytyy myös aggressio niihin kohtiin, missä Michael Rose sitä selkeästi ympärilleen kaipaa. Laulussa sen kuitenkin kuulee, että missä kohtaa teoksen olisi tarkoitus nousta seuraavalle tasolle energisyydellään. Lisään kuitenkin, että säröisen synabasson varaan jäävä säkeistö tai C-osa tuo kokonaisuuteen maagisen hienoa dynamiikkavaihtelua ja alleviivaa C-osan tehokkaasti.
Se, miksi nostan tämän energisyyden puutteen esille on se tosiseikka, että tässä demossa on kuitenkin näytteitä todella hyvin tehdystä sovituksesta ja alun ja säkeistön kitaramelodia on suorastaan nerokas ja sävellys itsestäänkin on todella hyvä. Koitin tälläkin kertaa löytää biisikatselmukseeni sellaisen kulman, josta olisi samaan aikaan uutta tulokulmaa myös itse demon lähettäjälle arvostelun lukijoiden lisäksi. Siis jotain muuta kuin, että joo, mä diggasin. Hyvä meininki, jeejee!
En todellakaan ole mikään sanomaan tai ketään neuvomaan, mutta minulla on tapana innostua hyvistä biiseistä ja pyrkiä tutustumaan siihen mahdollisimman analyyttisesti. Tästä biisistä innostuin ja jään innolla odottamaan kaksikon tai bändiksi kasvaneen kokoonpanon seuraavia tuotoksia.
Summa Summarum
Tässä on siis kyse hyvästä biisistä, josta olisi vieläkin enempi irtiotettavissa, mutta siitä huolimatta, Michael Rose sai minut samaistumaan tunnetiloihinsa ja onnistui siis todennäköisesti siinä, mitä tavoittelikin. Aivan ensimmäistä kertaa, kun tämän demon kuuntelin sanoin ääneen, että NO NYT!
Siinä ei onnistu edes moni ison statuksen omaava artisti loppuunhiotuilla äänitteilläkään…
– K. Lukkarila
