Arvostelussa: Black Midi – Hellfire (2022)

Aiheeseen liittyvää

Sonqo: When the Leaves Fall

Kun sydän sanoo, että jotain on tehtävä, niin silloin rohkeimmat tarttuu toimeen.

Michael Monroe 60-vuotiskeikka & Hanoi Rocks – Where’s my Taxi Driver?

Hanoin biisit nostattavat tukkani pystyyn. Tai sitten joku on lisännyt olutmukiini tuntemattomia substansseja. Paitsi että en juonut olutta tällä välillä. Jes, juuri tätä olin odottanut!

Arvostelussa Behind This Guilt – No More Masks

Mikään ei häiritse kuuntelukokemusta ja paikka paikoin homma soundaa jopa TODELLA hyvältä.

Neljä erilaista nuorta löytää toisensa sairaalamaailmassa: Osaston tähti on Uuteen lastensairaalaan sijoittuva tarina ystävyydestä

Kun 11-vuotias Lilja joutuu leikkauksen vuoksi sairaalaan, pysähtyy hänen normaaliarkensa täysin. Sairaala kuitenkin osoittautuu yllättävien uusien ystävyyssuhteiden syntypaikaksi.

Musiikillinen elämäkerta Aki Sirkesalosta paljastaa millainen koko kansan rakastama huippumuusikko oli kulisseissa

Tuore elämäkerta Aki Sirkesalo – Musiikki soi raottaa ensimmäistä kertaa verhoja muusikon rikkaaseen historiaan ja musiikin siivittämään arkeen.

Jaa somessa

Vuonna 2017 Lontoossa perustettu Black Midi julkaisi 2021 toisen studiolevynsä Cavalcade ja vain 14 kuukautta myöhemmin yhtye ilahdutti seuraajiaan uudella levyllä Hellfire.

Hellfire

Ja miksei, sillä rautaahan kannattaa tukea silloin kun se on kuumaa. Black Midin kohdalla rauta hehkuu nimittäin niin tulikuumana kuin se tinkimätöntä progressiivista rockia soittavalla yhtyeellä ylipätäänsä on 2020-luvulla mahdollista; Cavalcadea sai kriitikoilta ylistävän vastaanoton ja sitä juhlittiin lukuisilla ”vuoden parhaat levyt -listoilla”. Haastava levy jopa myi varsin hyvin nousten USA:n albumilistalla peräti sijalle 16.

Olin hieman huolissani että niinköhän nämä hieman yli parikymppiset muusikot malttavat pitää kiinni visiostaan kun menestyksen portit ovat raollaan vai päätyvätkö he pehmentämään ilmaisuaan Cavalcaden seuraajalla. Hellfire todistaa huoleni vääräksi sillä se on entistäkin raivokkaampi levy.

Yhtyeen trendikkäimmät hipsteri-fanit eivät ehkä asiaa tahdo myöntää, mutta Black Midi on alusta alkaen ollut pesun kestävä progebändi ja sitä se on yhä myös kolmannella levyllään. Black Midi ei kuitenkaan erehdy tälläkään kertaa toistamaan väsyneesti 70-luvun progekliseitä.

Yhtyeen musiikissa kuullaan kyllä kaikki progen ilmeiset tunnusmerkit kuten taitavaa ja teknistä soittoa vaihtuvina tempoineen ja epäsäännöllisine tahtilajeinaan, mutta samalla siihen yhdistyy suorastaan hullun intensiivinen energia joka on enemmän sukua hardcore-punkille. Toisaalta raivokkaan kohkauksen seassa 22-vuotias vokalisti/kitaristi Geordie Greep saattaa laulaa hyvinkin romanttisen kauniisti muistuttaen kieroutunutta 1940-luvun crooneria.

Greep on kehittynyt vuodessa huimasti vokalistina eikä hän enää mumise kuten Cavalcadella liian usein. Greepin kummalliset vokaalit ovat kuin sekoitus Frank SinatraaScott WalkeriaDavid Byrnea ja Mike Pattonia ja ne ovat yksi keskeisistä elementeistä miksi Black Midi kuulostaa niin omaperäiseltä. 

Kuva
Geordie Greep, Cameron Picton ja Morgan Simpson.

Proge ja punk ovat Black Midin kaksi keskeistä tukijalkaa ja se kolmas jalka (se kuuluisa keskijalka?) on jazz josta yhtye ammentaa paitsi spontaaniutta kappalerakenteisiin niin myös vaikutteita instrumentaatioonsa. 

Cavalcadella viitoittamalla tavalla myös Hellfirella kuullaan valtavaa määrää instrumentteja jotka eivät useimmiten kuulu rock-bändien tai edes progebändien palettiin. Mukana on mm. harmonikka, ksylofoni, sello, pasuuna, kokoelma erilaisia saksofoneja, mandoliini ja paljon muuta.

Black Midin trio Geordie Greep, Cameron Picton ja Morgan Simpson soittavat itse laajaa määrää eri instrumentteja, mutta mukana on myös suuri joukko vierailevia muusikoita. Ja 25 röyhtäilijää.

Kyllä, 25 Instagramin kautta värvättyä fania saavaat krediitin röyhtäilystä kappaleessa ”Eat Man Eat”. Röyhtäily on uutta mutta ensi kertaa muutamassa kappaleessa kuullaan myös pientä jousiorkesteria. Röyhtäily ja orkesteri on vain yksi esimerkki siitä kuin matala – ja korkeakulttuuri törmäilevät keskenään Hellfirella.

Cavalcadella kuultiin vielä muutamia King Crimsoniin viittaavia hetkiä, mutta tällä kertaa yhtye tuntuu ammentavan entistä enemmän avantproge-eklektikko Fred Frithin suunnasta (erityisesti mieleen tulee hänen 80-luvun alun soololevyt sekä riehakkaat kuvia kumartelemattomat yhtyeet Massacre ja Skeleton Crew).

Minulla ei ole hajuakaan onko Black Midin kolmikko koskaan edes kuullut Frithistä, mutta tuon legendan lailla musiikki tuntuu olevan Black Midin kavereille rajaton riemu ja kaikki eri genret ja suuntaukset ovat mahdollisia inspiraation lähteitä. Toisaalta Scott Walkerin kokeellinen myöhäistuotanto tuntuu olevan myös aiempaa selvempi inspiraatio lähde; levyn sanoituksissa on samanlaista makaaberia mustaa huumoria. Greepin ja Pictonin sanoitukset eivät tosin outoudestaan huolimatta ole aivan yhtä kryptisiä kuin Walkerin vaan niissä on yleensä selkeämpi narratiivi. Niin ja… onhan myös röyhtäilyn käyttäminen efektinä ihan puhdasta scottwalkeria!

Narratiivista puheenollen; Black Midin mukaan Hellfire on konseptialbumi helvetistä. Sanoituksissa onkin monia viittauksia helvettiin, mutta pääosin se tuntuu kuitenkin kertovan värikkäitä tarinoita epämiellyttävistä ja pahantahtoisista ihmisistä jotka varmasti lopulta päätyisivät helvettiin jos sellainen paikka sattuisi todella olemaan olemassa. Black Midi ei taida helvettiä ottaa kovin vakavasti sillä he ovat kertoneet että konseptia innoitti mm. Simpsonien halloween-erikoisjakso jossa Homer Simpson joutuu hornaan. 

Greep on kuvannut levyä toimintaelokuvaksi musiikillisessa muodossa. Vertaus ei ole aivan tuulesta temmattu mutta jos Hellfire on toimintaelokuva niin se on sellainen jota ei todellisuudessa ikinä Hollywoodissa tehtäisi; maaninen jättibudjetilla kuvattu spektaakkeli joka olisi värikkään psykedeelinen ja hallusinatorisella tavalla ravisteleva kokemus. Ehkä Gaspar Noé ja 200 miljoonaa dollaria voisi olla oikea yhdistelmä tuottamaan elokuvallisen vastineen Hellfirelle. Levyn konseptuaalisuutta tuetaan musiikillisesti myös niin että sen kymmenen kappaletta ovat toisiinsa tiiviisti liitettyjä niin että seuraava alkaa yleensä edellisestä ilman taukoa välissä.

Levyn keskeinen kolmen suora on kolme peräkkäistä kappaletta sen alkupuolella. Kappaleet ”Sugar/Tzu”, ”Eat Man Eat” ja ”Welcome To Hell” tuntuvat muodostavan ikään kuin laulusarjan laulusarjan sisään (koko levy kun on ikään kuin jo sellainen itsessään). Karnevalistisella messuamisella alkava ”Sugar/Tzu” käynnistyy rauhallisesti, mutta räjähtää pian vimmaiseksi myrskyksi jossa Greep vaahtoaa kuin hullu sirkustirehtööri. Rauhalliset jaksot ja supernopea ja superhullu kitarariffi vuorottelevat keskenään torvisektion nostaessa hetkittäin vielä kierroksia. Kappaleen sanoitukset kertovat alle metrin mittaisesta ”friikistä” joka tappaa ampuu nyrkkeilyottelussa toisen nyrkkeilijöistä mainetta saadakseen. 

”I ran through legs to the front of the crowd

Sun Sugar came over in-between rounds

Sun Sugar came over and shook my fuckin’ hand

He turned away, and I might’ve shot him in the back

As Sun Tzu raised his arms

Crowned champ while Sugar bled on

No doctor on the scene”

– The audience won

Eat Man Eat” jatkuu suoraan ilman taukoa ”Sugar Tzun” perään ja käynnistyy kuin kyborgien soittamalta mariachi-marssilta. Tunnelmat tosin muuttuu tässäkin kappaleessa vauhdilla. Rumpali Morgan Simpsonin tekninen, mutta samaan aikaan villin vapautunut soitto etenkin biisin nopeissa kohdissa on suorastaan huumaavaa kuultavaa. Basisti Pictonin laulamat sanoitukset ”Eat Man Eatissa” kertovat kieroutuneen tarinan homofobisesta laivan kapteenista joka yrittää myrkyttää miehistöönsä kuuluvan miesparin.

“You fucking faggots ain’t seen the last of me yet

I’ll have the last laugh, you cunts, soon you’ll see

Each day you wake, and each night you sleep

I’ll be camped in your chests, burning! Burning!”

But we kept running, turned our backs on old Hell

With wine in our hearts, hailed as saviors of new!”

Trilogian kolmas osa ”Welcome To Hell” alkaa viettelevän kierolla rumpukompilla jota seuraa vähintään yhtä kierosti sieltä täältä staccattomaisesti iskevät sähkökitarat. Greepin vokaalit hyppivät toteavasta puhelaulusta hieman ylimieliseistä crooneroinnista ilkeän kuuloisiin revittelyihin ja takaisin. Loppupuolella Simpson laittaa pystyyn pienen rumpuklinikan iskien peliin vimmaisia katkorytmejä ja kompin variaatioita. Juuri kun porukan soittotaidot alkavat tuntumaan jopa ärsyttävän hyviltä väliin isketään rujo punk-osuus josta tosin pompahdetaan pian takaisin progemmille vesille. Todella hengästyttävä kolmen kappaleen sarja joka kuvastaa levyn tyyliä suht hyvin laajemminkin.

On Hellfirellä onneksi seesteisemmätkin hetkensä ja heti vimmaisen kolmikon perään kuullaan hieno rauhallinen kappale ”Still” joka kuulostaa melkeinpä kantrilta. Toisaalta Ife Ogunjobin trumpetti vie tunnelmia välillä rajan yli etelän suuntaan Meksikoon asti. Ehkä mariachi-vaikutteet iskevät taas. Kappaleen laulaa Greepiä lempeämmällä äänellä yhtyeen basisti Cameron Picton.

Kuten muutamasta yllä lainaamasta tekstin pätkästä voi päätellä Black Midi ei tunnu ottavaan itseään liian vakavasti, mutta samaan aikaan itse musiikki on jatkuvasti huolella suunniteltua ja virtuoosimaisesti suoritettua. Hellfirea voisi kuvailla vakavaksi hassutteluksi.

Valitettavasti myös Hellfire kärsii liiallisesta kompressoinnista ja sitä kuunnellessaan huomaa jatkuvasti kääntävänsä voluumipotikkaa alaspäin mikä on aina huono merkki. Ongelma vaikuttaa olevan pahimmillaan CD-versiossa sillä edes Apple Musicin versio ei mielestäni kuulosta yhtä pahalta. Voi kuitenkin olla Hellfire saattaa olla levy joka kannattaa hankkia vinyylinä. Jos liiallisen kompressoinnin pystyy ohittamaan niin Marta Salognin tuottama levy tarjoilee kyllä muuten varsin laadukkaita soundeja ja yksityiskohtia pursuileva miksaus on tasapainoista työtä.

Hellfire kestää vain napakat 39 minuuttia mikä on näin tiiviille ja raivoisalle levylle juuri sopiva mitta. Black Midin kolmas levy on vuoroin riemastuttava, vuoroin raivostuttava kokemus. Välillä jopa samaan aikaan. Voi olla että on vielä liian aikaista sanoa, ja julistan puolen vuoden päästä rakastavani Hellfirea, mutta tällä hetkellä tuntuu että se ei aivan yllä edeltäjänsä tasolle. Kaikki hullu meuhkaaminen jota levy tarjoilee on viihdyttävää ja vaikuttavaa kuultavaa, mutta väliin kaipaisi hieman enemmän kauneutta ja seesteisiä hetkiä joita Cavalcade onnistui annostelemaan tehokkaammin kaiken myllytyksen sekaan. 

Aloitin kirjoituksen iloitsemalla siitä että menestyksen ensimmäinen häivähdys ei ole pehmentänyt Black Midia ja onkin ehkä hieman ristiriitaista että jatkossa toivon yhtyeeltä aavistuksen rauhallisempaa otetta. Mutta eikö toisaalta ole niin että kaasujalkaa on mahdollista löysätä hieman ilman että tarvitsisi loikata suoraa päätä ”Phil Collins vuosiin” (David Bowien termi!). Greep, Picton ja Simpson ovat nuoria kavereita joilla on selvästi tahtoa näyttää kuinka nokkelia ja taitavia he ovat, mutta uskon että hieman kypsyttyään kolmikko voi nousta todellisten mestareiden sarjaan tuoden musiikkiinsa aavistuksen lisää aitoa tunnetta ja sielukkuutta.

Parhaat biisit: ”Sugar Tzu”, ”Eat Men Eat”, ”Welcome To Hell”, ”Still”, ”27 Questions”

Lisää luettavaa progressiivisesta musiikista Pienemmät purot -sivustolla.

– J. Yliruusi

spot_img