Tämähän on tällainen leppoisan herttainen, lyhyt päiväkirjamainen tarina 80-luvulta, lähinnä Keba-yhtyeen ajalta. Keba oli hyvä bändi ja siitä oli kiva lukea, kun vaikka bändistä kirjoitettiin paljon, ei siitä esim. netistä juurikaan tietoa löydy. Taisi tulla nähtyäkin muutamaan otteeseen. Parasta tässä oli se, että se sai muistelemaan tuota turhaan parjattua 80-lukua, joka ainakin itselle oli elämän parasta aikaa.
Niin, että vieläkö jaksaisi yhden Hurriganes-kirjan? Aika monta näitä on tullut luettua ja vielä tyypeistä erikseen opuksia. Viimeksi taisi olla se vuonna 2020 ilmestynyt kirja, missä käydään LP:t tarkasti läpi. Ja miksei näitä lukisi, yhtä harmitonta viihdettä tämä on kuin yhtyeen musakin (onneksi tosin tätä ei ole kirjoitettu millään Remu-englannilla, itse asiassa Remusta kirjoitetut ovatkin olleet kaikkein mielenkiinnottomia, jopa Ile Kallion kirja oli parempaa luettavaa, vaikka pidänkin herraa aika värittömänä verrattuna Cisseen ja Albertiin ja tietty myös Remuun).
Eipä tämä(kään) ole koskaan kuulunut suuriin suosikkeihin. On ollut joku samanlainen suhtautuminen kuin Miljoonasateeseen: ei huonoa musaa, mutta ei kauheasti innostakaan; menee siinä taustalla. Toisaalta, eipä tältä ole tultu kuultuakaan paljon muita biisejä kuin ne hitit, mihin on muutenkin kyllästynyt.
En nyt rockabilly-musasta ole koskaan kauheammin innostunut, ellei Stray Catsia, Buddy Hollya ja muita Hollyn aikalaisia lasketa. Suomessa tuli sitten Melrose, joka olikin sen verran rankempaa, etten tiedä, voiko sitä edes pistää samaan karsinaan niiden 70-luvun lopun ja 80-luvun alun rockabillybändien kanssa. Olen lukenut Eklundin kirjan Tiger Twist, sekä Janne Salmen Tigers Storyn, jossa siis osin näitä samoja asioitakin kuvataan. Baggelta taas olen kirjastossa hyllyttänyt monia lastenkirjoja ja dekkareita.
Tekijä itse kertoo elämästään ja teoistaan sujuvasti ja kaiken lisäksi olen aina pitänyt SE-yhtyeestä ja se on ainakin kerran tullut nähtyäkin, Salon torilla kesällä 1984. Lisäksi kirjassa on joitakin tuttujakin, SE oli nimittäin pariinkin otteeseen puoliksi salolainen yhtye. Tästä varmaan käy jo ilmikin, että itseäni kiinnostavat kirjassa eniten SE- ja Seitsemäs maailma -yhtyeiden seikkailut. Kyllä näin on, mutta eipä se muukaan tylsäksi käy kerronnan ansiosta.
Perjantaina 27.2. Gladenfold julkaisi uuden pitkäsoittonsa nimeltä Soulbound. Levyltä julkaistut maistiaiset ovat uponneet siinä määrin hyvin, että suunnaksi piti ottaa Apollo ja levynjulkkarikeikka. Keikan lämppärinä toimi Artkills, jonka olin nähnyt kerran aikaisemmin livenä Helsingissä Kilpi-orkesteria lämmittelemässä syksyllä 2024. Se oli silloin hyvin positiivinen yllätys, joten odotettavissa oli hieno keikkailta pikkurahalla. Hauska yhteensattuma oli sekin, että myös Gladenfoldin olin nähnyt edellisen kerran juuri Kilven lämppärinä.
Tämä on tavallaan bootleg. Tietääkseni tätä kuitenkin oli myynnissä yhtyeen Fan Club -sivuilla, eli niin tai näin. Kyseessä on siis myöhemmän Clashin LP:n Cut The Crap versio, jossa on demoina LP:n biisit sellaisina kuin ne Saksan Dortmundissa äänitettiin. Eli tässä on oikeat rummut ja toinen kitaristikin kuuluu. Lisänä on biisejä, jotka eivät levylle päätyneet ja esityksiä yhtyeen katusoittokiertueesta, joka tehtiin ennen LP:tä ympäri Englantia. Levyn nimi ilmeisesti viittaa siihen, että pääjehu Joe Strummer toimi joskus haudankaivajana Walesissa. On näitä ennenkin ollut kuultavissa, mutta ei ilmeisesti näin mittavana pakettina.
Englantilainen okkultisti ja kirjailija Kenneth Grant (1924–2011) tunnetaan parhaiten alun perin Aleister Crowleyn Ordo Templi Orientiksesta erkaantuneen nk. Tyfonisen O.T.O.:n perustajana. Poiketen Crowleyn fallosentrisestä magiasta, Grantin luotsaama ”tyfoninen traditio” nosti jalustalle feminiinisen luomisvoiman ja ammensi theleman ohella opetuksiaan mm. tantrasta, Advaita Vedānta -filosofiasta ja taiteilija-okkultisti Austin Osman Sparen teorioista. Vaikkakin Grantin merkittävin perintö länsimaiselle esoterialle on eittämättä hänen massiivinen yhdeksänosainen kirjasarjansa ”Tyfoniset trilogiat”, hän jätti painavan jäljen myös britannialaiseen okkulttiseen fiktioon ja weird-kirjallisuuteen. Valoa vasten on kirjailijalta ensimmäinen suomeksi käännetty teos.
