Herra jumala. Täytyy sanoa, että biisi on sellainen, että luulisi Andy Mccoyn olevan kateellinen. Plastic Tears tai lähinnä Miqu on kaikkia luonnonlakeja uhmaten jaksanut vetää Hanoi-Dogs D'amour-linjaa vuosikymmenet, ja vaikka on välillä itselläkin eräästä pikkuasiasta mennyt sukset ristiin joskus hamalla 90-luvulla, niin asiat sovittiin jossain Puntalan juomisillassa ajat sitten ja kyllä se niin on, että kyllä niitten toi nimi kannatti pitää. Syy on mielestäni selvä, tappiot voitoksi.
Entinen suuri suosikkini ei ole comebackinsa jälkeen tehnyt mitään, mikä olisi innostanut edes samalla lailla kuin 1970-80-lukujen huonoimmat biisit. Siis kyllähän näistä varmaan monet pitävät, mutta LP:nsä Punk Rock Menopause (ilmestyi jo 2014) ja sitä seuranneet singlet ovat minusta aika tylsää keskitien rockia ilman melodioita.
