Herra jumala. Täytyy sanoa, että biisi on sellainen, että luulisi Andy Mccoyn olevan kateellinen. Plastic Tears tai lähinnä Miqu on kaikkia luonnonlakeja uhmaten jaksanut vetää Hanoi-Dogs D'amour-linjaa vuosikymmenet, ja vaikka on välillä itselläkin eräästä pikkuasiasta mennyt sukset ristiin joskus hamalla 90-luvulla, niin asiat sovittiin jossain Puntalan juomisillassa ajat sitten ja kyllä se niin on, että kyllä niitten toi nimi kannatti pitää. Syy on mielestäni selvä, tappiot voitoksi.
Mc:nä aiemmin lähinnä toiminut Ramsés tuo tämän hetken maailmaan tarvittavan pirteän pistoksen monikulttuurista sävyä kotimaiselle musiikkikentälle yhdistellen venezuelaisia ja syyrialaisia musiikkiperinteitä elektroniseen tuotantoonsa.
