Cockney Rejects kuulemma tekee viimeistä kiertuettaan ja tuli sitten parille keikalle tännekin. Vaikealta tuntuu uskoa, että bändi tähän lopettaisi, sen verran hyväkuntoiselta bändi vaikutti. Toisaalta Tienhaaran Marko muistutti, että ainakaan veljespari Jeff (tai Stinky Turner) ja Mick Geggus ole kai edes kuuttakymmentä, mikä on aika outoa, kun bändi aloitti jo 1978.
No niin, Loose siis lopettaa ensi kuussa toimintansa. Hiljaiset julkaisi yhtyeen alkuaikojen demot vinyylinä tähän uran loppuun. Biisit ovat olleet joskus saatavilla epämääräisillä CDr:illä ja on ihan hyvä juttu, että nämä ovat nyt kunnolla tallessa.
No juu, elämäni levy on kyseisen bändin Elämän syke, jota olen jo taannoin täällä ylistänyt. Tämä menee ehkä listaan aliarvostetut levyt. Mutta pidän tästäkin erittäin paljon ja siksi tämä kuuluu tännekin. Ratsian taru oli nopea ja myös tyylimuutos aika nopeaa; Suomessa ei tule muuta vastaavaa mieleen, joskin hieman eri tyylistä se oli kuin Hassisen Kone, jonka kaikki 3 levyä ovat ihan erilaisia.
Pojat oli omasta mielestäni paras Suomen ns. ramopunkbändeistä ilmestyttyään kuvioihin joskus vuonna 1990. Tekstit olivat nokkelia ja sävellykset tarttuvia ja vieraatkin palat yleensä suomennettu Ramoilta tai Boysilta. Omistan 2 ekaa LP:tä ja Pasi Virtanen -sinkun, mutta sitten kiinnostus vähän lopahti; mielestäni biisien taso laski tai se muuttui kertaamiseksi. Silloin tällöin keikalla nähdessäni oli kyllä kivaa ja viimeisin hankintani on Palaa-cd vuodelta 2003, jossa on loistava Mä uskon meihin -biisi.
Näistä tämän levyn biiseistä osa on tullut tutuksi nettijulkaisuina. Tällainen on heti levyn aloittava Rockunelmii ja siitä olen jo aiemmin kirjoittanut sivuille, se on sellaista Problems?-punkkia, mitä bändiltä mieluiten tykkään kuunnella ja mikä mielestäni heille parhaiten sopii, eikä niinkään toinen levyllä oleva ennestään tuttu Irti verkosta, joka on lyhyt ja hc:n suuntaan menevä. Tokana tulee tuo Pääoma... ja mitäpäs siihen, kaikki sen nyt tietävät, ehkä jopa tämän hyvän suomennoksenkin.
Englantilainen okkultisti ja kirjailija Kenneth Grant (1924–2011) tunnetaan parhaiten alun perin Aleister Crowleyn Ordo Templi Orientiksesta erkaantuneen nk. Tyfonisen O.T.O.:n perustajana. Poiketen Crowleyn fallosentrisestä magiasta, Grantin luotsaama ”tyfoninen traditio” nosti jalustalle feminiinisen luomisvoiman ja ammensi theleman ohella opetuksiaan mm. tantrasta, Advaita Vedānta -filosofiasta ja taiteilija-okkultisti Austin Osman Sparen teorioista. Vaikkakin Grantin merkittävin perintö länsimaiselle esoterialle on eittämättä hänen massiivinen yhdeksänosainen kirjasarjansa ”Tyfoniset trilogiat”, hän jätti painavan jäljen myös britannialaiseen okkulttiseen fiktioon ja weird-kirjallisuuteen. Valoa vasten on kirjailijalta ensimmäinen suomeksi käännetty teos.
Tämähän kuulostaa hyvältä. En muistaakseni niin kauheasti ole innostunut aiemmista kuulemistani soolobiiseistä. Nyt tuli kuunneltua uudelleen muutama aiemmin ilmestynyt juttu. Eivät ne kylläkään ole tämän vertaisia. Kuulostavat tämän rinnalla aika keskitien tavaralta. Tämä biisi sitten kuulostaa vanhalta kunnon punkpopilta (paino kuitenkin jälkimmäisellä sanalla).
