”Jessalynin elämä oli pysähtynyt. Whiteyn ollessa vielä elossa hän ei vain ollut huomannut sitä.Jessalynin sielu oli kuin sateessa nököttävä hattara. Se sulihelposti, oli makea ja hölmö, ei merkinnyt mitään.”
Palkittu tunteiden ja tunnelmien mestari Peter Sandström jatkaa melankolista mutta lämminhenkistä elämäntutkielmaansa uudessa romaanissaan Ison vaaleen viimeinen kesä.
Tämän kirjan ohessa kuuntelin ja katselin vanhoja Tigersin, Cavanin jne. keikkoja, koska ajattelin, että olisiko aika kullannut muistot. Ei ollut, etenkin nuo kaksi olivat sellaista sontaa, etten muistanutkaan niitä niin kamaliksi. Mutta näköjään silloin täällä läpi meni (muualla oikein ei). Mutta tämä tuli varmaan jo selväksi. Selailin myös joulun aikaan mutsin luona vanhoja Suosikkeja (Soundit muistan jo ulkoa!) ja se oli kyllä sitten jo kivempaa nostalgiaa. Pitää varmaan ottaa lehdet joskus lähempään tarkasteluun, vaikka jutut aika tyhjänpäiväisiä muistaakseni olivatkin.
