Vettä vihmoi vaakasuoraan lokakuun näyttäessä kauniimpia kasvojaan Helsingin illassa. Syysmyrsky kasteli kenkieni ja sukkieni lisäksi sieluni sateenvarjosta huolimatta, voidellen minut valmiiksi tulevaan esitykseen, jonka Varjo-Riitta ja Lautuma-Lare olivat työstäneet seremonia-sarjansa neljänteen ja viimeiseen osaan Kultissa.
Häpeä on tunnetila joka varsinkin suomalaisessa tunneilmastossa esiintyy vahvasti, mutta on tabu josta ei mielellään keskustella muiden kanssa. Hävettää. Jatkuvasti mieltä vaivaa joku mennyt töppäys tai inhottavaan tilanteeseen johtanut vahinko. Yön pimeydessä mielessä kalvaa epäonnistumiset tai synkät salaisuudet. Tästä tunteesta en ole aiemmin nähnyt tai kokenut tällä tavalla yhtälailla rankasti, kuin hellyyden ja huumorin keinoin luotua esitystaidetta ja ihmisääntä sekä elektronista musiikkirunttausta yhdistelevää taidetta.
Varjo-Riitan ritualistisen teoksen keskiössä on yhtä aikaa yleisön etukäteen anonyymisti lähettämät häpeätarinat, Varjo-Riitta urbaanina shamaanina ja Lautuma-Lare äänisuunnittelijana. Hallusinatoriset visuaalit heijastuivat lavalle esityksen aikana täydentäen seremonian vaikutusta. Varjo-Riitta luki häpeätarinan lakonisesti ja antoi tarinan paperisena symbolina yleisölle revittäväksi silpuksi, joka kerättiin kollektiiviiseen häpeälaatikkoon lavan edessä olevaan ostoskärryyn. Tarinan esittelyn jälkeen duo aloitti maagisen seremonian jossa Varjo-Riitta aloitti primitiivisen huutamisen, kirskumisen, karjumisen, jodlaamisen tai muun häpeätarinaa puhdistavan Lautuma-Laren loihtien ihmisäänestä äänimattoja jotka muistuttivat niin power electronicsista, dronesta, industrialista, dungeon synthistä kuin doom metallistakin. Itsellä vilahti mielessä mahdolliset vaikutteet kuten Coil, Author & Punisher, tai Autechre. Lihallista ja henkistä taikuutta samaan aikaan.
Tunnin esitys oli laadittu niin että kokemuksesta ei tullut puuduttava missään vaiheessa, ja huumori toi kepeyttä synkkään aihepiiriin, kuultiin jopa Varjo-Riitan uutta aluevaltausta freestyle-räppiä. Yleisöä osallistettiin seremoniaan taitavasti, joten kokemus oli varmasti monille immersiivinen ja ajatuksia herättävä. Häpeä-tarinoita oli monenlaisia, raskaampia ja kevyempiä mutta kaikki käsiteltiin samalla spirituaalisella voimalla. Jokainen ääniteos oli uniikki koko seremonia-sarjassa, jonka on tuottanut Todellisuuden tutkimus-keskus. Tuli mieleeni että tämähän on puhtaasti modernia rituaalimagiaa tai traumaterapiaa, vai sittenkin rituaaliterapiaa?
Seremonia huipentui Maukka Perusjätkä-lainaan, joka oli nimetty Häpeää Helsingin kaduilla. Samalla Varjo-Riitta ajeli häpeätarinasilpun kanssa ostoskärryn kyydissä Lautuma-Laren työnnellessä kärryjä arkisesti kuin perheen isä Prisman hyllyjen lomassa, erotuksena peruskauppareissuun oli lehtipuhallin joilla häpeäsilput lennätettiin näyttävästi ympäri Kultin ilmatilaa.
Kultissa mukana lattialla istunut hyvin tyytyväiseltä vaikuttanut yleisö oli kollektiivisesti kokenut häpeän sovituksen. Tarinoissa oli varmasti jokaiselle jotakin tarttumapintaa, minkä pystyi siirtämään omaan kokemukseensa.
Työryhmän karonkka olisi myös oman juttunsa ansainnut, mutta ei siitä enempää tällä kertaa.
Olin puhdistunut myös omasta häpeästäni ja aamulla Helsingissä oli jälleen pouta ja lämmin syys-sää. Täysin hävyttömästi kohti uusia häpeän kokemuksia, ja häpeämättömästi niistä jatkossa myös puhukaamme!
Mikko Ihalainen
