ALL HALLOWS BALL, Hateful Chains, Anthrax Fields, Darkside Cowboys (SWE), 27.10.2023, Nirvana, Turku

Aiheeseen liittyvää

The Record Of My Life #32: CMX – Aion

Täyden kympin tuotos, josta on suorastaan mahdottomuus löytää heikkoa hetkeä.

Epämmattimainen mestari Jake Luupää sooloili toisen metallisinglensä

Emotion Zinen jo lähes vakiovieraaksi kutsuttava Jake Luupää on...

Viikon Kovin Biisi: VKB 26/24

Nämä kilpailijat kisaavat Viikon Kovimman Biisin tittelistä. Katso yksityiskohdat tästä.

Elämäni keikka: Provinssirock 2011, System of a Down (Ilkka Heikkinen)

Jos pitäisi nimetä yksi tietty keikka, joka on jäänyt elähdyttävästi mieleen, ei allekirjoittaneen tarvitsisi miettiä pitkään.

The Record Of My Life #31: THE CLASH – Cut The Crap (CBS 26601) 1985

Tämä nyt ei todellakaan ole elämäni levyjä, mutta päätin...

Jaa somessa

Syksy on mahtavaa aikaa. On rauhallista, pimeää ja viileää, ja ehtii keskittyä luovuuteen ja omiin projekteihin. Halloweenin aika on syksyn kohokohtia, ja kotikaupungin kesteistä ekat iltamat olivat käsillä. Ja kappas, Nirvanassa soittikin yksi ennestään tuttu yhtye kahden muun lisäksi, sekä yleistä goottimenoa oli luvassa. Siispä kohti keskustaa mars. Paikalla olikin jo ovien avaamisen jälkeen mukavasti porukkaa, ja varsinkin loppuillasta uskalsi sanoa paikan olleen lähes täynnä.

Illan aloitti Turun oma Hateful Chains. Yhtyettä on tullut seurattua muutaman vuoden ajan ja olenkin pitänyt bändin monipuolisuudesta ja tunteikkaista biiseistä. Sain passelisti juuri ennen keikan alkua vedettyä laulaja-lauluntekijä Floraa hihasta ja kyseltyä kuulumisia. Yhtye on juuri julkaissut uuden singlen Lucifer, joka pohjautuu laulajan omiin kokemuksiin kultissa kasvamisesta. Bändi on tällä hetkellä työstämässä toista täysipitkää levyä, ja on siinä sivussa jatkuvasti keikkaillut ympäri maakuntia. Piipahtipa bändi myös viime vuonna Ruotsissa järjestetyssä Uma Obscura -goottifestivaalissa – hienoa että suomigoottimenolle on kysyntää myös ulkomailla. Toinen hatunnoston arvoinen asia HC:n meiningissä on mahdollisimman pitkälle itse tuotettu kokonaisuus; suurin osa nauhoituksista, miksauksesta ja tuotannosta tehdään yhtyeen omin voimin, kitaristi Kimmon hoitaessa äänipuolta ja Floran itse hoitaessa sävellystyön lisäksi yhtyeen visuaalista ilmettä.

Näinhän sen nykyaikana pitäisikin olla – kun panostaa itse hieman enemmän, saa aikaan varmasti persoonallista ja omaehtoisempaa taidetta.

Itse keikalla kuultiin mukavasti erityylisiä biisejä yhtyeen katalogista, tosin bileillassa ihan rauhallisemmat biisit olivat vähemmällä. Drifting Leavesin olisin silti halunnut kuulla. Viimekertaiseen näkemääni keikkaan verrattuna uutena asiana Floran käsissä nähtiin akustisen kitaran lisäksi myös sähkökitara, ja laulajatar asteli myös yleisön joukkoon keikan loppupuolella ja selvästi tuntui jälleen nauttivan esiintymisestä mm. tanssimalla ja muutenkin eläytymällä. Muu bändi esiintyi vähäeleisemmin, varmastikin tarkoituksella jättäen tilaa laulajalle. Koskettimet tosin tulivat nauhalta, joka pakotti rumpalin käyttämään klikkiä. Tästä ei kuitenkaan ollut kuultavaa haittaa, vaan soitto oli rentoa.

Kuten myös vuoden takaisin Curen keikan kohokohta itselle oli biisi Night Like This, myös Hateful Chainsin samanniminen kappale (joka ei siis ole sukua Curen vedolle) toimi ehkäpä setistä parhaiten. Kummallakin yhtyeellä voi kuulla biisiin ladatun vahvan tunteen, vaikkakin HC:n kappale kertookin rakastumisesta ja Curen vastaava menetyksestä. Floran tulkinta kyseisessä kappaleessa on erityisen hienoa kuultavaa, varsinkin biisin loppupuolella on tunnetta pelissä. Seassa oli muutama kappale joita en tunnistanut, varmastikin seuraavalla levyllä kuultavaa materiaalia. Setti loppui totuttuun tapaan rauhallisempaan maailmanloppukappaleeseen Siouxie on the Beach.

Aivan kuin HC:n viimeisen biisin manaamana seuraavana lauteille nousseen Anthrax Fieldsin laulaja oli kuin ilmetty Siouxie Sioux, joskin vieläkin gootimpana ja punkimpana versiona. Tekisi mieli sanoa että 80-luvun Siouxie sekä 90-luvun alkupuolen räyhärappioromantiikka yhdistyivät hänessä hienosti. Juuri siihen tyyliin kuin loistavassa Strange Days -elokuvassa Juliette Lewis tulkitsi PJ Harveyn seksuaalissävytteisiä biisejä. Laulajan esiintyminen olikin juuri yhtä vangitsevaa ja ilmeikästä.

Yhtye aloitti keikkansa hieman pehmeämmin, mutta pian olikin täysi punk-vaihde päällä, ja tuntuikin kummalliselta yhtäkkiä moshata punaviisilasi kädessä sillä tavalla, mutta minkäs teet. Ehkä tässä olisi pitänyt rikkoa se viinilasi ja alkaa riehua – no ehkei sentään. Mieleen jäi myös kitaristin tyylikkäästi käytetyt efektit, juurikin niissä rauhallisimmissa vedoissa. Ainakin allekirjoittaneelle homma toimi hienosti, ja olikin rehellisesti pettymys kun keikka loppui varsin yhtäkkiä ilman ennakkovaroitusta. Anthrax Fieldsin keikalle voisi tulla räyhäämään uudestaankin, ainakin jos saisi räyhätä vähän kauemmin.

Illan pääesiintyjänä nähtiin ruotsalaisbändi Darkside Cowboys, joka ilmeisesti onkin toiminut jo alalla tovin. Aluksi ihmetytti rumpusetin puuttuminen – kitaroita lavalla vaikka kuinka, mutta ei fyysisiä kannuja. Jäinkin mielenkiinnolla odottamaan mitä tuleman pitää. Voi tosin olla että Ruotsista reissaamisen vuoksi logistisista syistä päädyttiin rumpukoneisiin, tiedä häntä.

Pian kävi selväksi että fyysisten rumpujen puute oli ehkä jopa eduksi yhtyeelle – musiikista tuli ehkäpä helpommin tanssittavaa konerumpujen avulla, ja moni tuntuikin itseni lisäksi viihtyvän tanssilattialla diskohtavan goottirokkikantrin tahdissa. Itselle oli yhteeen musiikille vaikea keksiä vertailukohtia muista artisteista – ehkäpä paikoin selkeiten mieleen tullut akti oli omilta Berliinin päiviltä mukaan tarttunut saksalais-EBM-industrial-ryhmä In Strict Confidence. Tämän hoksattuani alkoikin tapahtua kummallisia. Darkside Cowboysin laulaja kiitti jotakuta Jyrkiä, ja katsottua ympärilleni huomasin sen tarkoittavan legendaarisen suomalaisgoottibändi Two Witchesin Jyrkiä. Kummallista tässä on että Two Witchesilla ja In Strict Condifencella on yhteisiä jäseniä kitaristi Haydee Sparksin vaikuttaessa kummassakin yhtyeessä. Gootti-Eurooppa on pieni paikka.

Cowboysien musiikki oli varsin toimivaa ja hyvin esitettyä, mutta itselle ei oikein selkeitä hittivetoja setistä erottunut – kaikki oli ”vain” hyvänkuuloista, mutta toimi siinä tarkoituksessaan mainiosti, kyllähän tällaisen tahtiin iltaa viettää. Ei AC/DC:täkään yksin kotona jaksa kuunnella, mutta keikalla se on mahdottoman viihdyttävää kun tietää mitä saa ja kaikki on juuri tasalaatuisesti sitä samaa.

spot_img