Pojat oli omasta mielestäni paras Suomen ns. ramopunkbändeistä ilmestyttyään kuvioihin joskus vuonna 1990. Tekstit olivat nokkelia ja sävellykset tarttuvia ja vieraatkin palat yleensä suomennettu Ramoilta tai Boysilta. Omistan 2 ekaa LP:tä ja Pasi Virtanen -sinkun, mutta sitten kiinnostus vähän lopahti; mielestäni biisien taso laski tai se muuttui kertaamiseksi. Silloin tällöin keikalla nähdessäni oli kyllä kivaa ja viimeisin hankintani on Palaa-cd vuodelta 2003, jossa on loistava Mä uskon meihin -biisi.
Eipä tämä(kään) ole koskaan kuulunut suuriin suosikkeihin. On ollut joku samanlainen suhtautuminen kuin Miljoonasateeseen: ei huonoa musaa, mutta ei kauheasti innostakaan; menee siinä taustalla. Toisaalta, eipä tältä ole tultu kuultuakaan paljon muita biisejä kuin ne hitit, mihin on muutenkin kyllästynyt.
Tämä taisi tulla vähän väärälle tyypille, mutta yritetään. Kuten saatteessa sanotaan, Johannes Byyt koottiin aikoinaan 80-luvun alussa Wrum-yhtyeen hajottua ja siihen bändistä tulivat rumpali Kaikka Salminen, basisti-laulaja Okko Makkonen ja kitaristi Raine Potinkara.
LP:nsä, mutta ovat viime vuodesta keikkailleet Andyn kanssa Eater-nimellä ja tulossa pitäisi olla myös LP, jossa tietääkseni on uuttakin kamaa. Tämän singlen piti ilmestyä maaliskuussa, mutta ilmeisesti ainakaan vinyyliversiota ei vielä ole julkistettu. No biisit ovat kuitenkin netissä ja A-puolesta on Youtubessa videokin.
The Hot Rods on tehnyt ekan pitkäsoittonsa ilman 2019 kuollutta solistiaan Barrie Mastersia. Nykyäänhän laulun hoitaa ex-basisti Ian "Dipster" Dean. Ja hyvin hoitaakin. Viime vuonna Hiljaiset Levyt julkaisi yhtyeen singlen, joka on tämän levyn nimibiisi ja yhdessä B-puolen Secret Smilen kanssa biisit ovat parasta Hot Rodsia vuosikymmeniin.
Hopeasiivet-yhtye oli yksi kiinnostavimmista kiinnityksistä Ilosaarirockin tämänvuotisessa
tarjonnassa, sillä bändi on vielä uransa alkutaipaleella ja Itä-Suomen keikkoja ei taida olla aiemmin ollut.
Tämä on yksipuolinen single ja aluksi vähän hämmentävä, kun musiikki ei oikein ole sitä, mitä tulee yleensä kuunneltua. Mutta parin kerran jälkeen tulee todettua, että tämähän on oikeastaan aika hyvää, eikä välttämättä niin kaukana Jalla Jallasta [tämä on siis jenkki (vai huijataanko meitä?) John Wardin ja Jallojen Jouko Hiltusen projekti], kuin voisi kuvitella. Kyllä niilläkin banjoja biiseissä oli/on ja vaikutteita vähän muustakin kuin rockista.
