Puerto Anuksen jatko-osa, jossa mennään vieläkin sekopäisemmille maisemille. Kuitenkin, kuten melkein lähes aina Vuorisen kirjoissa, tässäkin on seassa tiedon jyväsiä. Tällä kertaa saamme tietopankin Salvador Dalista. Herra Dali on tässä mennyt mäyräkoiran ruumiiseen ja antaa sieltä käsin telepaattisia viestejä pääosassa olevalle Tapsa Mäkilälle. Andalusialainen koirahan oli Dalin ja Luis Bunuelin varsin omituinen 16 minuuttia kestävä mykkäelokuva vuodelta 1929. Sen pääosan esittäjät tappoivat myöhemmin itsensä.
Tätä on tosiaan odotettu; edellisestä sekopääromaanista on jotain 10 vuotta ja tästä "dekkarisarjan" edellisestä kirjasta peräti 14 vuotta. Dekkari on ehkä hieman liioiteltu sana, toisaalta en ole sellaisia juurikaan lukenut, mutta olettaisin, etteivät ne ihan tällaisia ole. Näitä Vuorisen välillä lähes tajunnanvirran, tai ehkä tajuttomuuden, voimalla eteneviä opuksia on hieman vaikea kuvailla, mutta kyllä näissä ihmeellisesti jokin juoni kuitenkin on.
Siis olihan CN Suomessa suosittu yhtye, jopa ennen kuin Jimi Sumen täältä Suomesta siihen liittyi. Jotenkin vain tuntuu, että yhtye olisi aikansa vanki, eikä sillä tavalla olisi jäänyt ihmisten mieliin kuin jotkut Duran Duranit ja Human Leaguet, jotka voidaan suurin piirtein samaan musiikilliseen lokeroon laskea. Itse olin kiinnostunut kakarana siksi, että yhtyeessä oli X-ray Spex- ja myöhemmin Eater-jäseniä. Ei se musiikki kyllä sitten ollut lähelläkään kumpaakaan.
