Puerto Anuksen jatko-osa, jossa mennään vieläkin sekopäisemmille maisemille. Kuitenkin, kuten melkein lähes aina Vuorisen kirjoissa, tässäkin on seassa tiedon jyväsiä. Tällä kertaa saamme tietopankin Salvador Dalista. Herra Dali on tässä mennyt mäyräkoiran ruumiiseen ja antaa sieltä käsin telepaattisia viestejä pääosassa olevalle Tapsa Mäkilälle. Andalusialainen koirahan oli Dalin ja Luis Bunuelin varsin omituinen 16 minuuttia kestävä mykkäelokuva vuodelta 1929. Sen pääosan esittäjät tappoivat myöhemmin itsensä.
Tätä on tosiaan odotettu; edellisestä sekopääromaanista on jotain 10 vuotta ja tästä "dekkarisarjan" edellisestä kirjasta peräti 14 vuotta. Dekkari on ehkä hieman liioiteltu sana, toisaalta en ole sellaisia juurikaan lukenut, mutta olettaisin, etteivät ne ihan tällaisia ole. Näitä Vuorisen välillä lähes tajunnanvirran, tai ehkä tajuttomuuden, voimalla eteneviä opuksia on hieman vaikea kuvailla, mutta kyllä näissä ihmeellisesti jokin juoni kuitenkin on.
Tämän kirjan ohessa kuuntelin ja katselin vanhoja Tigersin, Cavanin jne. keikkoja, koska ajattelin, että olisiko aika kullannut muistot. Ei ollut, etenkin nuo kaksi olivat sellaista sontaa, etten muistanutkaan niitä niin kamaliksi. Mutta näköjään silloin täällä läpi meni (muualla oikein ei). Mutta tämä tuli varmaan jo selväksi. Selailin myös joulun aikaan mutsin luona vanhoja Suosikkeja (Soundit muistan jo ulkoa!) ja se oli kyllä sitten jo kivempaa nostalgiaa. Pitää varmaan ottaa lehdet joskus lähempään tarkasteluun, vaikka jutut aika tyhjänpäiväisiä muistaakseni olivatkin.
