Bändi julkaisi Factory-singlen vuosi sitten ja sehän tarttui heti 60-lukutyylisellä melodisuudellaan. Tämä ei suinkaan ole ihme, sillä biisintekijänä toimii Marko Kantola (laulu, kitara, koskettimet), joka oli aiemmin Nightingales-yhtyeen johtohahmo. Nyt on sitten täyspitkän vuoro. Singlen A-puolen lisäksi levyllä on 11 biisiä todella tyylitajuisesti tehtyä poppia.
Vaikka Kantola on soittanut muissakin yhtyeissä (mm. Pojat ja viimeksi Jarring), tämä kuulostaa eniten tuolta Nightingalesilta, tosin ehkä kapakkapiano ei ole niin paljon esillä (Doo-Eye-Doo voisi kyllä hyvin olla Nightingalesin levyltä). Muiden tyyppien (Hannu ”Laiska” Lajunen: rummut, Jouni ”Joppe” Vento: basso, laulu) taustalta löytyy mm. Kumikameli, Kostajat ja Eläkeläiset, kitaristi Pauli Nurmen edesottamuksista en tiedä.
Erittäin tasapainoinen ja hyvältä soundaava levy on kyseessä. Itse asiassa jos aika olisi toinen ja ehkä levy-yhtiö tuollainen ns. monikansallinen, tämä voisi komeilla listoillakin, nyt en usko sen olevan mahdollista, tai onhan noita vinyylilistojakin. Vaikka kyse on suht harmittomasti soljuvasta popista, josta tulee helposti mieleen vaikkapa Kinks ja Big Star, ei niinkään tuo esitteessä mainittu Replacements tai Beatles (tai no…), sanoituksissa huomasin ihan asiaakin, että ei tämä mitään hömpänpömppää ole, kuten todella selvästi musiikista myös mieleen tuleva muinainen suomalainen hieno Poverty Stinks, joka sanoituksissaan oli yleensä mitä sattuu. Mutta kertooko nimibiisi huumeista? Biisit ovat niin hienoja, ettei (taaskaan) oikein mitään voi nostaa erikseen, koska jokainen kuulosti helvetin hyvältä, I Don’t Speak Rich jopa melkein punkilta, mikä ei siis ole (aina!) mikään hyvyyden merkki, mutta se erottuu nopeudellaan ja tuo jo mainittu Doo-Eye-Doo rentoudellaan.
Jussi Lehtivuoren ja bändin tuotanto on todella hyvää ja tosiaan toivoisi tämän saavuttavan laajempaakin suosiota, Nightingales kun jäi hieman kulttibändiksi, vaikka hyvä olikin. Nyt on ainekset vielä parempaan!
-V. Vahtera
