Musiikkitoimittaja
Vesa kirjoittaa zineen musiikkiaiheisia tekstejä, joiden kohde vaihtelee kokonaisvaltaisista bändikatsauksista ajankohtaisiin musiikkikenttää koskettaviin kolumneihin.
vesa@emotionzine.fi
Tämä tuli sitten päätökseen. En ole ehtinyt lukemaan kuin vasta nuo kolme ensimmäistä punkkiin nojaavaa juttua, mutta selatessa ja sieltä täältä pätkiä lueskellessa tulin siihen johtopäätökseen, että tämä viimeinen numero on ehdottomasti sarjan paras, ei tunnu olevan kuin pari juttua, jotka jäävät kyllä väliin, tai ehkä, enhän jostain pesäpallosta mitään tajua, mutta miksei siitäkin sitten voisi…
Kyllähän kaikki nyt ainakin nuo A-puolen biisit ovat kuulleet. Neljä ensimmäistä biisiä on ainakin klassista suomipunkkia, Ei tää lama päähän käy, Häirikkö oon, Tapan aikaa ja Tahdomme tilaa. Tietty se viideskin eli suurin hittinsä Katupoikien laulu; sitä ei tosin oikein enää jaksa kuunnella, sitä kuuli silloin ilmestyessään jo koko ajan ja vieläkin ihan kiitettävästi.
Tämä siis tuli jo viime vuonna, mutta oli sen verran pitkät jonot, että sain vasta nyt kirjan käsiini. Onpa kyllä aika eri meno kuin tuossa Kaseva-kirjassa! Moisia ryyppytarinoita en ole lukenut edes Bukowskilta tai minkään punkbändin elokerroista. Kasevaan yhdistävänä tekijänä voi ainoastaan pitää sitä, että kummankin yhtyeen sisältä ja lähipiiristä on kuollut paljon porukkaa. Miksi Kaseva? No luin sen viimeksi tätä ennen!
Näkemiin vaan, muru! on itselle maailman paras koskaan tehty TV-sarja, siis kaksi ekaa kautta, jälkimmäiset menisivät ihan kivana viihteenä, ellei olisi vertailukohtaa vanhempiin kausiin. Kolmannella kaudella Gary Holton eli Wayne oli jo kuollut, itse asiassa hän kuoli jo kesken toisen kauden kuvauksia ja sarjan 7 pääosaesittäjää muodostivat niin hienon ryhmän, että mielestäni siitä ei saisi puuttua ketään.
Kaseva oli omituinen yhtye. Jo yhtyeen nimi oli outo, vaikka on tullut jo ajat sitten varmaan kaikkien tietoon, että se tarkoittaa mm. kätevää. Kirjan alanimi Jykeen kiven lämpö sitten taas on pätkä yhtyeen Kevät-biisistä. Sinänsä yhtyeessä ei ollut (tai onhan se vieläkin olemassa eri miehityksellä) mitään outoa, mutta laulut olivat käsittämättömän upeasti laulettuja usein herkkiä poplauluja tai balladeja ja itselle ei ainakaan tule 70-luvulta mieleen vertailukohtaa Suomessa.
Mikael Agricolan päivänä oli otollinen hetki haastatella yhtä suomiräpin omaperäisimmistä lyyrikoista eli Stepaa. Elämä on niin uskomatonta että olimme saaneet tietoisuuteemme että meitä yhdistää transsendenttinen meditaatio. Aloitimme haastattelun yhteismeditaatiolla saadaksemme energiat virtaamaan samaan suuntaan. Mikään ei ole kauniimpaa kuin kaksi ihmistä istumassa vaiti silmät kiinni toisilleen läsnä, mielessään omaa mantraansa toistellen. Silloin maailma saa olla rauhassa eikä meditoiva voi aiheuttaa minkäänlaista harmia itselleen eikä ympäristölleen..
