Musiikkitoimittaja
Vesa kirjoittaa zineen musiikkiaiheisia tekstejä, joiden kohde vaihtelee kokonaisvaltaisista bändikatsauksista ajankohtaisiin musiikkikenttää koskettaviin kolumneihin.
vesa@emotionzine.fi
Viime vuonna ilmestyi vastaava teos Hurriganesista ja varsin mielenkiintoinen sekin oli. Tämä on sitten vieläkin kiinnostavampi teos, koska Hanoin uraa tuli seurattua ekasta sinkusta ja Soundin Homo-Makkonen-otsikosta (1/1981) lähtien. Lehtileikkeitäkin on sen verran, että nämä suomalaiset, suurimmaksi osaksi tyhjänpäiväiset, mitä tässäkin on mainittu, ovat aika tuttuja.
Herra jumala. Täytyy sanoa, että biisi on sellainen, että luulisi Andy Mccoyn olevan kateellinen. Plastic Tears tai lähinnä Miqu on kaikkia luonnonlakeja uhmaten jaksanut vetää Hanoi-Dogs D'amour-linjaa vuosikymmenet, ja vaikka on välillä itselläkin eräästä pikkuasiasta mennyt sukset ristiin joskus hamalla 90-luvulla, niin asiat sovittiin jossain Puntalan juomisillassa ajat sitten ja kyllä se niin on, että kyllä niitten toi nimi kannatti pitää. Syy on mielestäni selvä, tappiot voitoksi.
Kuten aiemmin totesin, on edellisestä LP:stä kulunut 12 vuotta. Kokoonpano on tuosta Puolesta ja vastaan -levystä kuitenkin pysynyt muutoin samana (Tiina, Kukka, Saastis) paitsi Aika vapaa -levyllä (2002) rumpuja soittanut Piise soittaa tässä kitaraa. Ja prkl, vaikka bändi kuulostaa aika paljon samalta kuin ennenkin, tässä on jotain uuttakin.
Joo tuota, olen lukenut ainakin yhden Black Sabbath -kirjan, pari Ozzy-kirjaa ja Iommin muistelmat. Mietin, kannattaako tätä nyt sitten lukea. Ei onneksi ollut muutakaan sopivasti luettavilla, niin mikäpäs siinä. Onneksi siksi, että tämähän oli ihan pirun hauska. Arvostelut eivät ole olleet kovin kehuvia, ennemminkin vähän siihen suuntaan, että kyllähän tuon nyt lukaisee. No, onhan se niinkin, eikä tässä nyt edes minulle niin kauheasti mitään uutta ja kiinnostavaa ollut, mutta ei sitä aina tarvitsekaan.
No Ei! julkaisi esikois-LP:nsä ja on sen kunniaksi kiertueella. Tuli nähtyä täällä Turussa, jossa he soittivat koko tämän levyn. Basistiksi oli levyn jälkeen vaihtunut Sanna Reponen. Keikalla oli sen verran hyvät soundit, että levy tuli selväksi jo siellä. Kyseessä on siis levyllinen suht omaperäistä hardcorea. Jos jotain vertailukohtaa yrittää hakea, niin itselle tulee mieleen Kohu-63. Tämä johtuu erityisesti Kimmo Pengerkosken äänestä, joka muistuttaa erehdyttävästi Lättää. No Kohu on kyseisen genren kärkinimiä tässä maassa, että mikäs siinä.
Tässä on kolme biisiä. A-puolen Ain't… ilmestyi alunperin Brian Jamesin soolosinglenä 1979. Tässä tekijöiksi on merkitty James ja Blade, alkuperäisessä vain James. Hitiltä biisi on kuulostanut aina ja kuulostaa Andynkin versiona. Sitähän se ei tietysti ollut, mikä vain korostaa sitä, että ihmiset eivät yleensä ymmärrä mistään mitään.
