Herra jumala. Täytyy sanoa, että biisi on sellainen, että luulisi Andy Mccoyn olevan kateellinen. Plastic Tears tai lähinnä Miqu on kaikkia luonnonlakeja uhmaten jaksanut vetää Hanoi-Dogs D'amour-linjaa vuosikymmenet, ja vaikka on välillä itselläkin eräästä pikkuasiasta mennyt sukset ristiin joskus hamalla 90-luvulla, niin asiat sovittiin jossain Puntalan juomisillassa ajat sitten ja kyllä se niin on, että kyllä niitten toi nimi kannatti pitää. Syy on mielestäni selvä, tappiot voitoksi.
Tallinnalaisen Taavi Tulevin alter ego HAPE julkaisi elektro-debyyttinsä suomalaisella EABE-levymerkillä. Tulevin omalla nimellään aiemmin julkaisema Berlin School/ambient-albumi nimeltään .. (kyllä kaksi pistettä!) on yksi vinyylihyllyni useimmiten soitettu levy, joten iloitsin päästessäni kuulemaan artistilta uutta materiaalia.
Tämä tuli sitten päätökseen. En ole ehtinyt lukemaan kuin vasta nuo kolme ensimmäistä punkkiin nojaavaa juttua, mutta selatessa ja sieltä täältä pätkiä lueskellessa tulin siihen johtopäätökseen, että tämä viimeinen numero on ehdottomasti sarjan paras, ei tunnu olevan kuin pari juttua, jotka jäävät kyllä väliin, tai ehkä, enhän jostain pesäpallosta mitään tajua, mutta miksei siitäkin sitten voisi…
Tätä kirjaa tulikin odotettua. Blomilla oli Suomen parhaat levy-yhtiöt, erityisesti Love ja Johanna ja maan parhaat bändit; mm. Pelle, Ratsia, Woude, Lama, Hanoi ja muunlaisesta musasta vaikkapa Hurriganes, Leevi, Wigwam ja Badding. Kirjoittaja oli töissä yhtiöissä, kuten miehensä Harrikin, joka myös levytti ainakin Johannalle ja Lovelle. Itselle ei tuohon aikaan Suomessa muita levy-yhtiöitä ollutkaan kuin Blomin firmat ja Poko. Pokonkin paras bändi Kollaa Kestää levytti LP:nsä Johannalle.
