Puerto Anuksen jatko-osa, jossa mennään vieläkin sekopäisemmille maisemille. Kuitenkin, kuten melkein lähes aina Vuorisen kirjoissa, tässäkin on seassa tiedon jyväsiä. Tällä kertaa saamme tietopankin Salvador Dalista. Herra Dali on tässä mennyt mäyräkoiran ruumiiseen ja antaa sieltä käsin telepaattisia viestejä pääosassa olevalle Tapsa Mäkilälle. Andalusialainen koirahan oli Dalin ja Luis Bunuelin varsin omituinen 16 minuuttia kestävä mykkäelokuva vuodelta 1929. Sen pääosan esittäjät tappoivat myöhemmin itsensä.
Joo tuota, olen lukenut ainakin yhden Black Sabbath -kirjan, pari Ozzy-kirjaa ja Iommin muistelmat. Mietin, kannattaako tätä nyt sitten lukea. Ei onneksi ollut muutakaan sopivasti luettavilla, niin mikäpäs siinä. Onneksi siksi, että tämähän oli ihan pirun hauska. Arvostelut eivät ole olleet kovin kehuvia, ennemminkin vähän siihen suuntaan, että kyllähän tuon nyt lukaisee. No, onhan se niinkin, eikä tässä nyt edes minulle niin kauheasti mitään uutta ja kiinnostavaa ollut, mutta ei sitä aina tarvitsekaan.
Tämä siis tuli jo viime vuonna, mutta oli sen verran pitkät jonot, että sain vasta nyt kirjan käsiini. Onpa kyllä aika eri meno kuin tuossa Kaseva-kirjassa! Moisia ryyppytarinoita en ole lukenut edes Bukowskilta tai minkään punkbändin elokerroista. Kasevaan yhdistävänä tekijänä voi ainoastaan pitää sitä, että kummankin yhtyeen sisältä ja lähipiiristä on kuollut paljon porukkaa. Miksi Kaseva? No luin sen viimeksi tätä ennen!
Kaseva oli omituinen yhtye. Jo yhtyeen nimi oli outo, vaikka on tullut jo ajat sitten varmaan kaikkien tietoon, että se tarkoittaa mm. kätevää. Kirjan alanimi Jykeen kiven lämpö sitten taas on pätkä yhtyeen Kevät-biisistä. Sinänsä yhtyeessä ei ollut (tai onhan se vieläkin olemassa eri miehityksellä) mitään outoa, mutta laulut olivat käsittämättömän upeasti laulettuja usein herkkiä poplauluja tai balladeja ja itselle ei ainakaan tule 70-luvulta mieleen vertailukohtaa Suomessa.
Tätä on tosiaan odotettu; edellisestä sekopääromaanista on jotain 10 vuotta ja tästä "dekkarisarjan" edellisestä kirjasta peräti 14 vuotta. Dekkari on ehkä hieman liioiteltu sana, toisaalta en ole sellaisia juurikaan lukenut, mutta olettaisin, etteivät ne ihan tällaisia ole. Näitä Vuorisen välillä lähes tajunnanvirran, tai ehkä tajuttomuuden, voimalla eteneviä opuksia on hieman vaikea kuvailla, mutta kyllä näissä ihmeellisesti jokin juoni kuitenkin on.
Englantilainen okkultisti ja kirjailija Kenneth Grant (1924–2011) tunnetaan parhaiten alun perin Aleister Crowleyn Ordo Templi Orientiksesta erkaantuneen nk. Tyfonisen O.T.O.:n perustajana. Poiketen Crowleyn fallosentrisestä magiasta, Grantin luotsaama ”tyfoninen traditio” nosti jalustalle feminiinisen luomisvoiman ja ammensi theleman ohella opetuksiaan mm. tantrasta, Advaita Vedānta -filosofiasta ja taiteilija-okkultisti Austin Osman Sparen teorioista. Vaikkakin Grantin merkittävin perintö länsimaiselle esoterialle on eittämättä hänen massiivinen yhdeksänosainen kirjasarjansa ”Tyfoniset trilogiat”, hän jätti painavan jäljen myös britannialaiseen okkulttiseen fiktioon ja weird-kirjallisuuteen. Valoa vasten on kirjailijalta ensimmäinen suomeksi käännetty teos.
Tämähän kuulostaa hyvältä. En muistaakseni niin kauheasti ole innostunut aiemmista kuulemistani soolobiiseistä. Nyt tuli kuunneltua uudelleen muutama aiemmin ilmestynyt juttu. Eivät ne kylläkään ole tämän vertaisia. Kuulostavat tämän rinnalla aika keskitien tavaralta. Tämä biisi sitten kuulostaa vanhalta kunnon punkpopilta (paino kuitenkin jälkimmäisellä sanalla).
