Olen seurannut Underworldia aikalailla vuodesta 1994 dubnobasswithmyheadman-albumista saakka, tosin en kovin aktiivisesti viime vuosina. Olen nähnyt pari kertaa heidän kiivaan livensä ja pidän kovasti bändin estetiikasta. En silti kovasti osannut odottaa uutta albumia, mutta hyvä että keskityin kuuntelemaan sen ajatuksella koska Strawberry Hotel lunastaa väkevästi.
Levy alkaa lähes spirituaalisella balladilla Black Poppies. Karl Hyden ääni käyskentelee vocoder-efekteissä kutsuen alkavaan auditiiviseen messuun. Denver Luna iskee jo Underworldin teknovaihteen simään ja Hyden tavaramerkiksi muotoutuneet cut-up tekniikalla työstetyt dadaistiset runot tuovat kotoisan lämmön, ehkä vähän liiankin kotoisan. Tekno Shinkansen on kuin King of Snake:n ja Born Slippyn instrumentaaliyhdistelmä, todella ihanan euforista tech-housea (uskaltaako tästä genrestä enää puhua). and the color red nakuttaa acidinsa tehdashalli-taajuuksilla Cowgirl:in tyylisillä vokaaleilla ja sound designilla.
Ensimmäisillä kierroksilla albumin alkupään biiseitä tuli ensin hieman pelottava fiilis siitä, että ovatko teknoveteraanit vaan kaivaneet ylijäämä-loopit parhaiden päiviensä levyiltä ja kierrättäneet hyväksi havaittua formaattia nostalgian nälkäisille. Fiilis vuoden 1999 hittilevyn Beaucoup Fishin plagioinnista jatkui vielä kolmannen biisin Tekno Shinkansen:in ja neljännen and the color red:in ajan, mutta se katosi kun levyä kuunteli lisää. Kyllä nämä vanhoilta hiteiltäkin hieman kuulostavat raidat toimivat itsenäisinä teoksina mitä enemmän toistoja tuli, biisit sävyt ja detaljit alkoivat aueta uuteen kukoistukseen. Sehän on aina myös hyvä merkki, että levy avautuu hieman hitaasti, lupaa musiikille ajan kestävyyttä.
Sweet Lands Experience on todella groovy house-biisi, missä Hyden vokaalit kuulostavat melkein grimeltä. Bassoriffi on hypnoottinen ja biisi kasvaa pikkuhiljaa ihanan ekstaattiseen leijuntaan. Lewis in Pomona esittelee autotunetetun Hyden ja dubtechnoisat chordit. Laulut kuulostavat aivan kuin jonkun neofolk-proge-bändin biisiltä, mutta väliosan itämaiset irrottelut olivat vähän ylilyönti mielestäni.
Hilo Sky muistuttaa minua synthpopista, mikä on oikeastaan aika selkeä viittaus menneeseen kun miettii Underworldin 80-luvulla tekemää musiikkia. Karl Hyden ääni sopii todella hyvin tällaiseen melankoliaan, todella komea ja kaihoisa kappale. Rakastan kitara-osuuksia tässä biisissä. Burst of Laughter on kuin Depeche Mode vauhtipäissään, hieno kombo 80-lukua ja modernia technoa. Snare nasahtaa kuin Fine Young Cannibalsien rumpalilla ja rytmit ovat silkkaa Personal Jesusta, mutta syntikat viittaavat nykypäivään.
King of Haarlem on omaan korvaan helposti ohitettava välibiisi, tässä ei jotenkin Hyden ääni oikein toimi, se lähinnä ärsyttää. Ottavia outoilee leftfieldien rytmien ja soundien kanssa ja tuo yllättäen jonkun nimettömän naisäänen kertomaan spoken wordia naisten seksuaalisuudesta. Outo valinta, mutta niitä tämä levy on täynnä. Tyylejä vaihdetaan lennossa, dadaismia sanoituksissa ja rohkeita taiteellisia ratkaisuja, jotka varmasti aiheuttavat monille ristiriitaisia ja jopa ärsyttäviä tunteita, mitkä huuhdellaan sitten säännöllisesti euforisilla äänimassoilla. Levyn loppupuolella kuullaan vielä acapellaa, futurepoppia, ambientia ja, mikä parasta, viimeisenä raitana akustista proge-kitarointia.
Tällaisia monenmakuisia ja väkevän hajuisia albumeja tarvitaan maailmaan, arvostan! Tämä jätti minuun jäljen, juuri ristiriitaisuuksien ansiosta, tätä kokonaisuutta tulee dekoodattua lisää mielellään.
Raita joka tekee erityisen vaikutuksen: Hilo Sky
Mikko Ihalainen
